Aika kuluu yllättävän nopeasti. Justhan me vasta keväällä muutettiin tähän kotiin ja nyt oon saanut kuvattua tämän pihan Pihlajan jo kevät -, kesä – ja syysasussa! Enää puuttuu vaan talvi ja sitten on vietetty jo kaikki vuodenajat täällä! Vau!
Mä oon tosi monesti tän vuoden aikana ajatellut, et mihin mä todella haluun mun ajan käyttää? Se on kuitenkin arvokkain asia, mitä meille on annettu. Aika on mun mielestä suoraan verrattavissa elämään.. eiks vaan? Aika = elämä. Niin kauan kun meillä on aikaa, meillä on elämää ja niin kauan, kuin me maan päällä eletään, niin meillä on täällä aikaa.
No mä oon niin paljon tätä miettinyt ja paljon saanut vastausta kasaan karsintamenetelmällä. Eli mihin en ainakaan halua enää käyttää mun aikaani.
Yksi aivan varma vastaus on, että ainakaan en halua käyttää tämän enempää aikaa kodista koko ajan toiseen muuttamiseen ja toivon, että tässä kodissa me voitais asua nyt pidempään, kuin se 1,5 vuotta, mikä nyt on ollut muuttoväli kaikkien edellisten asuntojen kohdalla viime vuosina.
Mun poika on nyt 8,5v ja hän on asunut jo viidessä eri osoitteessa ja siihen päälle vielä isän puolen osoitteet. Omien laskujeni mukaan kolme niitäkin.
Yhden pienen ihmisen elämässä se on kyllä jo aika paljon.
En myöskään halua käyttää enää mun kallista aikaani turhien tavaroiden pyörittelyyn..
Siks mä oonkin käyttänyt tänä syksynä erityisen paljon aikaa tavarainventaarioon ja turhan poistoon. Tavaraa on kertynyt monestakin syystä, mutta hamsterihenkisenä, luovana ideanaattorina (jep, keksin tän sanan aivan ite..:D) mä oon keräillyt myös kaikennäköisiä pelastus -ja tuunauskohteita meidän nurkkiin. Oon kantanut myös mun lapsuutta mukanani muuttolaatikoiden muodossa. Samoin pojan lapsuutta.
Omaisuutta on kertynyt tavaran muotoon myös siksi, ettei oo viime vuosien aikana ollut päässä tarpeeksi tilaa miettiä, että mikä on turhaa ja mitä sitä oikeasti tarvitsee tai haluaa säästää. Niin ja tietty sitä, että mikä tavara on kertakaikkiaan niin ihana turhake, että se tuo turhuudestaan huolimatta niin isosti iloa ja saa siten jäädä.
Mä oon myös ”tätä saatan vielä tarvita, säästämpä varmuudeksi!” -tyyppinen ajattelija.. Jotenkin se punoutuu yhteen jonkun turvallisuudentunteen kanssa, mitä joistakin tavaroista oon koittanut hakea. Tosi alitajuista toimintaa siis, minkä aika on omalla kohdalla ohi, mutta se on silti niin totuttua toimintaa, että sitä täytyy tiedostamalla itselleen muistutella. Voihan ihmismieli!
Nyt on kuitenkin ollut aikaa ja tilaa päässä sille, että olen voinut sortteerata isolla kädellä tätä kaikkea kertynyttä ja ai että mun luopumislihas on nyt venyvän vetreänä ja kamaa on saanut lähteä kiertoon ja lähtee kyllä vielä lisääkin!
Iso kiitos tästä kuuluu myös asian tiimoilta erityisen inspiroivalle Laura Holmströmille!
Tutustuin Lauraan keväällä yhteisen tutun kautta ja tykästyin Lauran persoonaan ja innostuin hänen ammatinkuvasta myös paljon! Hän on ammattijärjestäjä, eli vähän kuin ”jokakodin personal trainer”, joka rientää avuksi kutsuttaessa, kun on aika pistää kotia parempaan järjestykseen ja laittaa jylläämään kunnon tavara -detox!
Ja ennen kuin nyt joku erehtyy luulemaan, että tämä on maksettua mainontaa, niin sitä tämä ei ole.
Tarina jatkuu nimittäin näin:
Yksi yö mun unessa ihan todella vieraili Laura, joka sanoi mulle näin:
”Tiia, se on ihan sun itsesi päätettävissä, että kuinka kauan sä tahdot vielä sun omasta ajasta maksaa veroina ja kallilla korolla siitä, että sä pyörittelet kamoja ympäriinsä. Sit kun sä oot valmis, niin mä voin tulla sun apuun..”
Mä heräsin ja nauroin ääneen sille, että Laura oli tullut mun uneen sanomaan tuon mulle! 😀 Oikeestihan se oli just mun oma järki, joka tarvitsi vain Lauran kasvot ja auktoriteetin, jotta pääsi isoon ääneen ja tavoitti mun huomioni! Siis todella leffamainen kohtaus, mutta aivan mun tosielämääni.. Hahha!
Mä laitoin tämän unen pohjalta Lauralle viestin ja kerroin mun unesta ja että ihan pian kutsun hänet meille. Aloin olemaan todella kypsä asian suhteen.
Pian me tehtiinkin kotona yhdessä päätös ja päätettiin palkata Laura meille päiväksi mun kans raivaamaan. Niiin hyvä päätös!
Ja me saatiin kuudessa tunnissa niin hyvin asioita aikaan! Yksin mulla olis mennyt taatusti samaan ehkä kuus päivää, sillä olisin yksinäni vain haahuillut ja haaveillut. Siinä mä oon nimittäin tosi lahjakas.
Ja siis oli joka euron arvoista ja vielä tän vuoden puolella hänen palveluista saa -50% takaisin kotitalousvähennyksenä. Ensi vuonna kotitalousvähennys on -40%, mikä on edelleen todella tuntuva huojennus!
Lauraa kannattaa siis ehdottomasti kutsua käymään, jos vähääkään siltä tuntuu, että alkaa olemaan tavarasokeutta. Ja mitä tavaroiden läpikäyntiin tulee omalla kohdallani, niin kuten jo äsken mainitsin, niin mun fokus pomppii aivan liikaa ympäriinsä ja löydän itseni pian vaan lukemassa itsekseni vanhoja päiväkirjoja, ellei joku ole vieressä pitämässä näkyä kirkkaana. Lauran seura ja apu sai mut muistamaan, että minusta on myös Teho -Tiiaksi! Suosittelen lämpöisesti!
Ja nyt vihdoin mun askarteluhuonekin on raivattu ja mahdun sinne toteuttamaan uusia tuulia ja kesken jääneitä projekteja!
Yksi asia, mikä on noussut nyt taas vahvasti esiin tämän lisäksi, mihin en siis enää halua myöskään käyttää mulle lahjaksi annettua, kallisarvoista aikaa on se, että miettisin mitä muut musta ajattelee. Mä oon käyttänyt siihen AIVAN liikaa aikaani ja se on musta surullista. Toisaalta olen aina ollut asian suhteen vapaa, mutta osa musta on ollut aivan liian miellyttämisen tarpeinen ja oon helpolla alistunut myös toisten sanomisten alle.
Viimeisimmän kirjoitukseni jälkeen sain tosi paljon hyvää palautetta viestitse. Mä oon ollut jokaisesta niin iloinen! Etenkin just niistä, joissa on kerrottu, että joku on pystynyt samaistumaan mun tuntemuksiini ja saanut niistä vertaistukea. Ja oon myös saanut ihanaa palautetta siitä, kuinka olen tuonut erityislapsen äidin vinkkelistä asioita kauniisti valoon. Moni on kertonut, että meidän elämää seuratessa on saanut ihan uudenlaisen näkökulman kehitysvammaisia ja erityislapsia kohtaan ja ylipäänsä uudenlaista ymmärrystä koko asiaa kohtaan. Nämä on kaikki just sitä, mistä syystä mä jaan mun ajatuksia ja palasia meidän elämästä! Mun mielestä kehitysvammaisia ja erityisiä ei voi liikaa tuoda esille, sille he on joukkona olleet jo liian pitkäänkin alaspainettu vähemmistö. Mä koen, että siltä osalta, kun mä voin olla tässä jonkinlaisena äänenä, edes pienenä, niin sen mä haluan tehdä. Ja mä oon niin kiitollinen, että kohderyhmää on löytynyt! Joten kiitos niin paljon ihan jokaisesta palautteesta, josta välittyy, että tälle aiheelle on tilausta! <3
Näiden lisäksi mä sain kuitenkin myös muunlaista palautetta. Ulosannistani saa myös ilmeisesti sellaisen käsityksen, että koen olevani asian uhri. Ja että teen myös lapsestani sitä kautta uhrin. Olin tosi äimänä tästä ja meni taas viikoja, kun pyörittelin asiaa joka kantilta päässäni. Sitä mä nimittäin vähiten koen olevani. Uhri. Mä olen tasan tiennyt, mihin olen ryhtynyt, kun olen lasta lähtenyt edes haaveilemaan. Mä olen jo ennen lapseni syntymää tiennyt prosentit, minkä perusteella saatan periyttää kyseisen geenipoikkeaman. Mulle se ei ole ollut mikään mörkö vaan olen halunnut vastaanottaa just sellaisen lapsen, millä mua vaan tahdotaan siunata.
Ja kun diagnoosi myöhemmin tuli, niin mun rakkaus lasta kohtaan ei muuttunut miksikään, ainakaan vähentynyt mihinkään. Mä olin siinä hetkessä vaan saanut äitiyden lisäksi uuden tehtävän. Pitää entistä suuremmalla leijonaemomaisella intesiteetillä huolta mun erityistarpeisesta lapsesta. Taistella hänen oikeuksistaan ja pitää hänen puoliaan. Siitä hetkestä lähtien mä olen ollut tietoisesti erityislapsen äiti ja siitä lähtien lapseni on ollut tiedettävästi kehitysvammainen. Nämä on tiettyjä faktoja, ei asioita, joilla olisin identifioinut itseni tai lapseni.
Saman palautteen antajan mukaan olin hänen mielestään ottanut näistä asioista itselleni sellaisen identiteetin, jolla uhriutua ja samalla uhriuttaa lapsi.
Mun lapsi ei ole yhtäkuin hänen diagnoosinsa, mutta sen avulla hän on saanut arvokasta täsmäkuntoutusta ja diagnoosi on myös auttanut ymmärtämään asioita helpommin. Siksi mielestäni diagnoosi on tärkeä.
Mutta se, mitä kaikkea ilon ja surun väliltä mun elämässä on ja mitä esimerkiksi erityistarpeisen lapsen kanssa voi äitinä kokea ja tuntea, niin mulla on täys oikeus niistä kaikista asioista puhua. En halua vaan tuoda esiin pelkkää kepeyttä, sillä muutakin on paljon. Tämä nykyinen maailma, jota paljon myös Somen kautta eletään, on täynnä mm. kaikkea tekopositiivista ja ketään sen suuremmin kehittävää höttöä, vaikka toki ihan aidon positiivistakin hienoa sisältöä, don`t get me wrong! Mutta minä en ainakaan koe itseäni aidoksi itsekseni, ellen joskus tuo esiin myös tummempia sävyjä omasta elämästäni. Siihen pohjaten kirjoitin viimeisimmän tekstinikin. Kesä oli aivan ihana ja poika nyt on sanomattakin aivan äärimmäisen ihana tapaus, mutta en voi silti kieltää, etteikö mulla olisi kesän aikana noussut isoja ja syviä ajatus- ja tunneprosesseja itsessäni ja niistä mä halusin kirjoittaa.
Noh, tämän suuremmin en koe tarpeelliseksi kyseistä tekstiä puolustaa, sillä en todella koe itse asian olevan niin, kuin palautteen antaja oli kokenut mun loppukesän some -annistani. Asia käsiteltiin palautteen antajan kanssa asiallisesti loppuun ja hänkin kuulema halusi vaan tuoda huolensa esiin, jos asia näin olisi, kuten hän oli tuntemukseni sitten tulkinnut. Asia ei kuitenkaan niin ole, eikä ikinä ole ollut niin. Arvostan silti suuresti tätäkin palautetta, kuten hänelle itselleenkin sanoin.
Kuitenkin huomasin vaan taas, että annoin sille palautteelle liian isoa valtaa ja se sai mieleni mustaksi liian pitkäksi aikaa. Suunnittelin taas, että en enää ikinä puhuisin tai kirjoittaisi mistään suklaasta syvemmästä. Kuitenkin päätin taas toisin. Sillä jos mulla on itselläni suuri palo jotain asiaa kohtaan, niin aina on joku tai jotkut, jotka ajattelevat eritavoin tai ymmärtävät minut väärin ja en voi heidän takia sammuttaa mun omaa paloani. Tämä sama koskee meitä kaikkia ja niitä asioita, joita kohtaan meidän sydämet palaa.
Ja ellei ole jo selvää, niin tahdon korostaa, että jos tässä elämässä jostain mä koen olevani ylpeä, niin se asia on se, että mä oon just mun lapseni äiti ja että mulla on just sellainen poika, kun mun poikani on. Tämä asia on näin, ihan ilman mitään erityisliitteittä tai muita.
Joten se, mihin päädyin, että tahdon mun kallisarvoista ja lahjaksi saamaa aikaa käyttää on se, että teen just niitä asioita, mihin koen mulla olevan sisäistä paloa, vaikka kuka sanoisi tai ajattelisi mitä tai vaikka kuinka monta tavaraa, ajatusta tai asennetta mun olisi raivattava ensin pois tieltä.
Toki kaikenlainen palaute kannattaa pureskella ja tutkiskella aina lävitse, mutta siihen jumahtaminen tai oman sisäisen palon sammuttaminen toisten mielipiteen vuoksi.. siihen en vaan suostu käyttämään mun aikaani.
Ja siis miten upeeta, oikeesti!
Tuntui tosi konkreettisesti siltä, että kun oon luopunut vanhasta materiasta ja lähtenyt taas entistä vahvemmin työstämään itseään entistä paremmaksi versioksi, niin tilalle mahtui heti uutta ja tuoretta!
Nimittäin alkujaan mä ajattelin, ettei tämä syksy tuo mitään sen kummempaa uutta tullessaan, mutta jo nyt osa musta on päässyt luomaan nahkaa uudestaan ja sen lisäksi täydellisempää ajankohtaa mun kohdallani ei olis ollut aloittaa uusia opintoja!
Vasta ihan pari viikkoa sitten sain ajatuksen ja pistin saman tien Googlen töihin löytääkseni kyseisen alan koulutusta vastaavan paikan ja kuin tilaustyönä sellainen löytyi tästä ihan kilometrin säteeltä ja alkamisajankohtakin oli jo siitä seuraavalla viikolla..vau.
Ajattelin aluksi, että tää on aivan liian hyvä ollakseen totta, mutta viime viikonloppuna, kun todella aloitin uudet opinnot, niin en voi muuta kuin todeta, että just tää on mun paikkani tällä hetkellä! Seuraavat kuukaudet opiskelenkin siis itseni ratkaisukeskeisen taideterapian ohjaajaksi! Oon ihan tosi innoissani!
Joten, jos sulla on asioita tai ajatuksia, mitä sä haluut raivata sun elämästä pois, niin JUST NYT on oikea aika sille! Mutta varaudu yllättymään, että isojen muutosten myötä maaperä voi hetken järkkyä, ennen kuin palat löytää taas uudet paikkansa.
Lopuksi mä haluun laittaa tän hyvän kiertoon ja kysyä sulta:
Ootsä kysynyt itseltäsi pitkään aikaan, että mihin sä haluat sun kallisarvoista, lahjaksi saamaa aikaa käyttää?
Jos et, niin suosittelen lämpöisesti kysymään. <3
Halein, Tiia
No Comments