Koululainen

Muistan oman ensimmäisen kouluaamun. Se oli ihan tosi jännää. Olo oli samaan aikaan iso, mutta kuitenkin niin hyvin pieni. Onneksi äiti oli mukana. Koulun piha oli aivan täynnä lapsia, muutamia tuttuja ja loput aivan uusia kasvoja. Isommat osasivat jo itse luokkiinsa ja me pienet jäätiin vanhempiemme kanssa ulos odottamaan. Kohta ekaluokkien opet kuuluttivat nimeltä oppilaita vuoron perään ja meidät jaettiin ryhmiin. Me oltiin luokka 1 B myöhemmin selvisikin, että B niin kuin Best!

Parasta oli, että päästiin mun parhaan kaverin kanssa samalle luokalle, oltiin ihan jo etukäteen anottu niin. Ja siinä me seistiin sitten omissa ryhmissä, kuin pikkuiset tatit. Odotettiin sadetta, mikä kastelis meidät pian isommiksi.

Ruokatunnilla tapahtui kuitenkin odottamaton käänne. Mun paras kaveri oli kasvissyöjä ja hänen vanhemmat olivat juuri jututtaneet koulun keittiön tätejä. Niitä oli kolme. Yksi oli aivan kuin Justiina, kaulin vain puuttui. Hän oli sanonut isolla äänellä, että hän ei alkaisi erikseen mitään kasvisruokia lämmittelemään. Edes lapsen omia eväitä ei kuulema alettaisi lämmittämään. Justiina oli sitä mieltä, että iso koulu ja paljon hommaa muutenkin.

Uutinen kantautui pian minulle ja kyllä siinä meinas näkkäri pahasti tarttua kurkkuun, kun kaverini kertoi, ettei voi jäädäkään mun kanssa samaan kouluun. En millään voinut uskoa.. itkua me siinä sitten tillotettiin kumpikin. Koulupäivän jälkeen heti nähtiin ja kuulinkin, että hän oli päässyt vähän kauempana sijaitsevaan Steiner -kouluun. Siellä kun tarjoiltiin kasvisruokaa. Voihan yhekskyt -luvun alku..

Mulla on todella hyvä muisti ei välttämättä lähimuisti niinkään, mutta..Mä muistan ensimmäisen muistoni, kun olin alle kaksivuotias, en tietenkään kaikkea siitä lähtien, mutta paljon. Toki moni on ollut sitten vähän vääristyneitä, kun niitä on alettu purkamaan aikuisten kesken myöhemmin, mutta tunnemuistoja ei voi kukaan viedä. Lapset muistaa useimmiten ihan uskomattomiakin asioita, jos ei muuten niin tunteita ainakin.

Koulun aloituksessa on vaan sitä jotain suurta. Elämää mullistavaa, monellakin tapaa.

Pienen ihmisen iso risteys. Se on paljon täynnä tunnetta.

Tänään alkoi monella lapsella kesäloman jälkeen koulu. Monilla ihan ensimmäistä kertaa. Ja niin se mun oma pikkuinenkin lähti vaan tänään ensimmäistä päivää kouluun. Ihan todella omituinen tunne. Kuulun siihen äiti -tyyppiin, joka myötäelää voimakkaasti lapsen tunteita ja päälle kantaa vielä omat suuret tunteensa.

Samaan aikaan olen jännittynyt, mutta kuitenkin rauhallinen, iloinen, vaikka kovasti haikeena, epävarma, mutta kuitenkin todella varma, huolestunut, vaikka siltikin huoleton..ihan omituista tunne -vuoristorataa. Haikeaa luopumista tietyistä asioista ja samalla uuden vastaanottoa. Ennen kaikkea elämä menee eteenpäin, niin kuin sen kuuluukin.  

 
 
 

Kyllä lapsen koulun aloitus on vaan ollut todella iso juttu itsellekin, jo viime syksystä lähtien. Silloin mulle vasta alkoi oikeasti valkenemaan se, että poika aloittaa koulun jo vuotta normaalia aiemmin, pidennetyn oppivelvollisuuden vuoksi. Kyllä mä olin sen tiennyt jo diagnoosista lähtien, kuin hän oli vasta 2,5 vuotta. Kuitenkin sen tajuaminen kesti näinkin pitkälle. En jotenkaan ollut osannut ajatella sen tapahtuvan vielä. Samantien kuin tajusin sen, niin piti jo pistää liikkeelle ensimmäiset askeleet koulua kohti.

Normaalisti lapsi menee siihen oman alueensa lähikouluun ja sinne vain käydään ilmottautumassa keväällä. Iso juttu sekin. Mä en kuitenkaan sulattanut ajatusta meidän viereisestä, isosta, ärsykkeitä täynnä olevasta, meluisasta monen sadan lapsen koulusta. Siellä toki myös erityisluokkia, mutta ympäristönä aivan painajainen aistiherkälle lapselle.

Koulu on myöskin pääosin aitaamaton ja olen kuullut muutamien pienten erityisvilkkaiden karkulaisten karkumatkoista kyseisen koulun pihalta. Lapset ovat ”hups vaan” päässeet katoamaan omille teilleen. Yksi on kuuleman mukaan talviaikaan pulahtanut jäihinkin ja löytynyt ilman ulkovaatteita hortoilemasta. Se ei mun mielestä vaan tule kuuloonkaan. Vanhemman täytyy saada varmuus siitä, että lapsi on pysynyt päivän aikana tallessa ja että myöskin palautuu päivän päätteeksi ehjänä kotiin.

Niinpä siis alkoi koulupaikan etsintä. Mikään virallinen taho ei saa suoraan suositella mitään erityiskouluja vaan niistä pitää ottaa selvää, kysellä toisten kokemuksia ja kaivella tietoja. Soitella. Ympäripyöreitä vastauksia satelee siihen asti, kun paikan on käynyt katsomassa. Kun parhaalta vaikuttava paikka sitten löytyi, niin ei silti ollut vielä vähääkään varmaa, että osuuko onni kohdalle ja saako lapsi paikan. Seurasi lappujen täyttöä, palavereita, lapsen arviointeja eri tahoilta, lausuntoja, puheluita, valvottuja öitä, pitkää odottelua.. ja lopuksi sitten hylkäys. Mistä tuli kyllä kieltämättä se tunne, että kukaan asiasta päättävä taho ei ollut oikeasti kuunnellut tai lukenut papereita sen tarkemmin. Eikä tunne tullut pelkästään itselle, vaan myös poikaa hoitaville hänet erittäin hyvin tunteville tahoille.. 

 

Poika sai siis päätöksen, missä hänet laitettaisiin juuri tuohon meidän lähikouluun. Asiasta tehtiin heti valitus, mihin saatiinkin isosti apua ja jättimäinen kiitos avusta kuuluukin pojan päiväkodin suuntaan. Pakko se oli silti alkaa henkisesti sopeutumaan annettuun päätökseen. Rupesin siis rauhottelemaan itseäni, että näin tämä sitten on tarkoitettu, sillä enempää ei oltaisi voitu kukaan kuitenkaan tehdä. En ollut tyytyväinen, mutta päätin sopeutua.

Onneksi lopulta valitukset asiasta otettiin huomioon ja epäkohdat selvitettiin. Lopulta paikka erityiskoulusta aukesi! Sekä mieli, että yöunet rauhoittuivat.. Iso taakka putosi harteilta, mikä helpotus. Enää oli siis vain jäljellä kyseisen koulun kanssa sumplimiset, puhelut, tutustumiset, parin tunnin papereiden täyttötalkoot, valmistautumiset ym. Ja se kaikki  tunnepuoli, mitä jo lapsen koulun aloitus pitää muutenkin sisällään. Niin ja llisäksi vielä se huoli, että miten herkkä lapsi sopeutuu ja kuinka tulee ymmärretyksi ym. ym.

Vuoden mittainen tunnemyräkkä sai kuitenkin tänään onnellisen uuden alun. Ainakin mulla on rauha siitä, että poika viettää päivänsä hyvässä paikassa, monen luotettavan ammattilaisen ympäröimänä, joilla on oikeasti käsitys siitä, miten toimia eri tilanteissa. Koulussa, missä kaikki kehittymistä edistävät työkalut käytössä ja missä hän tulee taatusti parhaiten ymmärretyksi. Siitä mä oon enemmän kuin kiitollinen.

Viime viikolla tehtiin vielä viimeinen tutustuminen koululle ja käytiin uudet paikat läpi. Ajattelin, että se olis hyvä juttu, kun keväällä tutustuminen otti vähän koville ja poika ei oikein suostunut edes keskustelemaan aiheesta koulu. Nyt tutustumisesta jäi hyvä mieli.

 

Tänään aamulla muljui kyllä sydän niin isosti, kun odoteltiin pikkutyypin kanssa ensimmäistä koulukyytiä saapuvaksi. Hän oli selkeästi innoissaan! Jännittynyt, mutta eniten silti innoissaan! Ihana reipas pikkumies. Äiskäkin reipastui heti! Haikealta tuntui kyllä se, että en saanut olla näkemässä ensimmäisen päivän alkua, enkä kulkua, sillä kouluun matkataan koulutaksilla. Kyllä olis tehnyt mieli virittää jonkinlainen Go Pro -kamera otsaansa! Hah. Onneksi tiedän, että hän on todella reipas ja reipastuu vaan koko ajan. Rohkea ja urhea pieni mies.

Tätä kirjoittaessani mulle tuli puhelu koululta. Opettaja soitti koulupäivän päätyttyä ja sen vaihtuessa iltapäivätoiminnaksi. Hän aloitti puhelun:

”Sulla on kyllä niin ihana poika! Hän tosi reippaasti astui bussista ulos ja kätellen tervehti minua ja rehtoria esitellen itsensä omalla sukunimellään. Oli aivan kun olis tullut ennestään tuttuun paikkaan ja sulautui niin hienosti kaikkeen! Söi hyvin ja ollut tosi reipas! Oon tosi iloinen, kun saan olla hänen opettajansa!”

Juteltiin pitkä puhelu ja juteltavaa olisi riittänyt puolin ja toisin enemmänkin. Päätettiin kuitenkin jatkaa seuraavan kerran. Hitsit, miten onnellista!

 
  

Kyllä se vaan niin vaikuttaisi olevan, että vanhemmille etenkin meille äideille koulun aloitus on kuitenkin
loppuviimein ihan kaikista isoin paikka..hah.

Onnea siis jokaiselle lapsensa koulun aloittaneelle, nyt on ensimmäinen päivä ohi.
Ja me selvittii, hyvä me!

Ihania lämpöisiä päiviä jokaiselle, nautitaan näistä nyt, kun näitä meille vihdoin tarjoillaan!
Halein, Tiia

Juu, tiedän, tiedän.. Musta ei ole juuri kuulunut.. mutta kyllä se taas tästä.
Mulla on paljonkin asiaa, täytyy vaan ensin päättää mistä sitä aloittais.. 😉

2 Comments

  • Reply
    Eeva
    10.8.2017 at 23:37

    Sinä oot kyllä yks sissi, hyvä ku et nielenyt vaan mitä ehotettiin ensin vaan jatkoit ”taistelua”. Ja Olipa kiva kuulla miten kivasti oli alkanut koulun käynti! Ootan niin paljon et päästään kohta vaihtaa kuulumisia ❤️

  • Reply
    Tiia
    15.8.2017 at 17:28

    Kiitos Eppu!❤ Päiväkodin puolelta se valitus oikeestaan tehtiin meidän puolesta..sinne suurin kiitos! Ihana, kun jätit kommentin! Parasta, kun oot kohta pian täällä ja nähdään vihdoin kasvotusten! Piiitkästä aikaa!😘

  • Leave a Reply