Onnenrusina ei ole pelkästään väylä viedä vaihtoehtoherkuttelun 
sanomaa eteenpäin. Se on myös yhden naisen tapa selviytyä elämästä onnellisena, kasvattaa pientä erityisen ihanaa (FraX) poikaani. Se on lisäksi intohimosta ja rakkaudesta käsin tekemistä, muoto ilmaista itseä. Tapani elää ja ajatella onnesta. Yksi arkeni onnistumisen salaisuus.
Näkemykseni kokonaisvaltaisesta onnesta tulee itsensä hyväksymisestä, tasapainosta ajattelun ja tekojen välillä, suhteesta ympärillä oleviin ihmisiin, kiitollisuudesta käsillä olevaan, mutta ennenkaikkea yhteydestä ylempään, elämäni antajaan. Kuitenkin elämä voi usein olla täynnä koettelemuksia ja vastoinkäymisiä, mitkä järkyttää maaperää ja samalla tunnetta onnesta. Jos antaa ympärillä olevan ja tapahtuvan vaikuttaa liikaa itseensä ja antaa muiden määritellä itseään tai tunteitaan, niin on helppo vaipua onnettomaan oloon. Ei ole kenkään toisen sanojen tai tekojen määriteltävissä, kuinka onnellinen itse voi olla. Tajuamalla todellisen omanarvonsa, ymmärtää samalla myös sen.
Itse uskon, että omalla aseenteella ja sillä miten opettelee asioita katsomaan ja näkemään, on suurta merkitystä omaan onnellisuuteen. Omassa elämässäni olen kohdannut monia murheita, pettymyksiä ja vastoinkäymisiä. Kompastellut. Kuuluu osaksi elämää. Silti olen aina kaiken keskeltä halunnut löytää ne asiat, mitkä kuitenkin on hyvin. Niitä kun on aina. Ihan aina.
Käsite onnenrusinasta sai alkunsa kotiäitinä ollessani. Seurailin pienen poikani touhuja ja tapaa levitellä rusinoita mennessään ja poimia niitä tullessaan. Rusinoita oli joka paikassa. Aina niitä ei heti bongannut, mutta niitä oli. Joka puolella ja varmasti. Pienen silmä olikin aivan erityisen harjaantunut niitä löytämään.
Kerran oli sitten aivan erityinen hetki. Sohvan jalan juuresta löytyi jo aikansa lojunut rusina. Poika nappasi sen käsiinsä ja katsoi minuun, näytti onnesta soikeana rusinaa pinsettiotteessaan. Katsoi takaisin pölyttynyttä rusinaa ja alta aikayksikön nakkasi sen suuhunsa. Voi sitä hetkeä, kun elämä oli juuri siinä. Vain ja ainoastaan siinä hetkessä. Lämpö ja ilo paistoi lapsen kasvoilta ja mitään ei puuttunut. Suussa oli juhlahetki. Tajusin silloin, että se ei voinut olla, kuin onnenrusina.
Silloin arkisen onnen filosofiani sai nimensä. Onnenrusina. Elämää hetkessä. Pölynkin keskeltä sen voi löytää. Pieniä hetkiä, asioita, tapahtumia, ajatuksia. Lapsilla on luontainen kyky hetkessä elämiseen. Me ollaan kaikki oltu lapsia, eiks niin. Mihin aikuisilta se kyky niin usein on kadonnut? Kiire, vastoinkäymiset, katkeruus, turha tärkeily..mitä näitä nyt on. No, sinne sekaan se helposti hukkuu. Toivon, etten ikinä itse sitä kadottaisi, etenkään moisten tympeyksien joukkoon. Ja jos hetkiksi kadotankin, niin voimakas tahtotilani on aina palautua. Aina tulisi olla aikaa napostella onnenrusinoita. Silmää löytää niitä.
Tässä palanen ajatuksiani. Ammenna omaksesi tai anna soljua ohitse.
Syyskuussa 2015 itsenäiseksi yrittäjäksi ryhdyttyäni ei kauaakaan nokka tuhissut, kun jo tiesin millä nimellä lähtisin työstämään tekemisiäni.
Onnenrusina -hyvää tekevät herkut. Tietysti rakkaudella.
Ne puhukoot puolestaan. Kiitos, että haluat olla osana tätä pientä suurta kokonaisuutta.
Lämmöllä, Tiia
