Minitaikuri ja miljonääri -äiskä

Mulla on tänään kahdeksan vuotias! 

Kahdeksan vuotias on jo iso poika. 

Ainakin niin musta tuntuu. Ei kuitenkaan liian iso ja aina vuosittain totean, että onneksi lapset kasvaa asteittain, niin on aikaa sulatella kasvua.

Minulla on toki kokemus vain omasta, täysin omaa tahtiaan kehittyvästä kahdeksan vuotiaasta. Omia huomioitani on, että hän tietää enenevissä määrin paljon siitä, miten tahtoo asioita tehdä tai mitä tahtoo pukea päälle ja mitä ei.

Mikä t-paita tai yökkäri kelpaa milloinkin. Tai onko tänään farkkufiilis vai verkkaripäivä. Hän haluaa, että kello on kädessä ja että se näkyy. Mielellään näyttäisi sen ihan kaikille.

Tiedon ja ymmärryksen lisäännyttyä myös hänen oma ajatusmaailma on laajentunut.

Hän pohtii paljon asioita ja esittää kysymyksiä. Puheenkehittymisen myötä jutut on taas lisääntyneet ja aiheet on entistä laajemmat.

Hän on entistä enemmän kartalla ajan kulusta ja siitä, että mitä päivää milloinkin vietetään ja mitä kuuluu toivottaa milloinkin. Morot voi tietenki heittää joka väliin ja ”hyvää kevättä!” voi aivan hyvin alkaa toivottaman jo tammikuussa, ainakin sen odotusta. Maaliskuussa toimii oikein hyvin vielä uuden vuoden toivotukset. Enemmän se vuosi on kuitenkin siinä kohtaa vielä uusi, kuin vanha. Joka päivä on tärkeää toivottaa hänelle ”hyvää koulupäivää” ja sanoa:

”Tervetuloa kotiin, kulta” ja hän vastaa siihen lempeästi ”Kiitos!”

Suurimmat kiinnostuksen kohteet ovat edelleenkin kestona: 

Musiikki kuunnellen ja soittaen, autot, pääsiäismunat, kellot ja uusimpana on tullut myös mukaan taikurin rooli, jota hän imee itseensä Jokeri Pokeri Box taikashown ja Simo -taikurin kautta. 

Hänen ja vaimonsa Kirstin taikashown olemme viimeisen vuoden sisällä käyneet katsomassa kolmesti ja mulla on tunne, että heti kun vain mahdollisuus tulee, niin on mentävä taas pian uudestaan. Heidän dvd:tä katselemme päivittäin.

Taikurimeiningistä syntyi myös selkeä teema tämän vuoden juhliin ja ylitse muiden lahjatoiveiden oli ehdottomasti taikurin vaatteet, jotka aivan yli kaikkien odotusten hänelle pyynnöstäni loihti jo omasta lapsuudestani asti elämässäni ollut, ihana Josefiina. Aivan mieletön asu! Kiitos niin paljon, superlahjakas Jossu! <3

• 

• 

• 

• 

Myös taikatemppujen opettelusta huomaa hyvin sen, että käsien motoriikka on taas kehittynyt ja uskon, että mm. se edistää kehittymistä vielä lisää. Samoin puhekin kehittyy siinä samalla, kun hän toistelee katselemiaan Simo taikurin You Tube pätkiä ja lausahduksia:

”Hieno taikatemppu oli taas! Kannattaa harjoitella temppuja peilin edessä ja käytä omaa persoonaasi! Muistakaa tilata Simon kanava itsellenne, ei maksa mitään! Lisää hienoja temppuja tulossa! Iloa ja rakkautta kaikille!” 

• 

• 

• 

• 

Hah, emmä kestä miten huippu pikku -ukkeli!

Olen myös tullut huomaamaan sen, että tätä poikaa ei enää niin vain kuljetella ympäriinsä helposti kannellen vaan hän on todella vahva ja jäntevä, ollut toki aina, mutta on kuitenkin alkanut jo koettelemaan omien voimieni määrää ja helpommin hänet saan pattitilanteissa liikkeelle lahjoen, kuin kantaen. Hän on sen tajunnut itsekin jo jonkin aikaa sitten ja osaa käyttää sitä omaksi edukseen usein.

Välillä olen pinteessäkin hänen kanssa, mutta aina ne tilanteet vaan jotenkin aukeaa. Hyvin tai hyvin huonosti, mutta aina kuitenkin jotenkin. Se on pääasia ja samalla aina kasvan taas itse.

Empatiaa Ludalta on löytynyt aina, mutta nyt tilannetajun kehityttyä paremmaksi sujuu lähes poikkeuksetta ”anteeksi” ja ”kiitos” oikeisiin kohtiin lausuttuna ja mielestäni se on todella arvokas taito, eikä sellainen suju aina aikuisiltakaan. Tietenkin se ottaa välillä oman aikansa, mikä kuuluu asiaan. Pääasia on kuitenkin se, että ymmärtää sanojen merkityksen ja osaa ne lausua. 

• 

• 

Äitinä ihan parasta on ollut saada kuulla: 

”Minä rakastan äiskääni!” ja ”Olet paras kamuni!”.

Kyynelten tirskahtamista silmiin ei voi siinä kohtaa välttää. Toki parhaita kamuja on varmasti toisiakin, mutta että saan olla yksi niistä, niin se muljauttaa sydäntä. Omaikäisiä ystäviä ei juurikaan ole, ainakaan sellaisia, joiden kanssa usein näkisi tai voisi jakaa hauskat leikit. Luulen, että se on monen kehitysvammaisen lapsen ”osa”, ellei sisaruksia ole ympärillä ja heistä muodostu samalla myös ystäviä. Ystävyyssuhteiden luomisessa on oma problematiikkansa, sillä omaan tahtiin kehittyminen ihmetyttää usein toisia lapsia ja kyllä se harmittaa välillä lasta itseäänkin, kun näkee jonkun saman ikäisen tekevän jo asioita, mikä ei itseltä täysin luonnistu. Toki on paljon muutakin, mikä tuottaa haastetta, kuten aistiherkkyydet ja ihan vaan sekin, ettei naapurissa tai aivan lähipiirissä ole paljon samanikäisiä lapsia. Myös useiden tuttujen lapsiperheiden kanssa aikataulujen yhdistäminen on välillä erittäin vaikeaa ja se on tietenkin ymmärrettävää. 

Mutta ihan turhan usein kohtaan esim. puistoon mennessä sellaista, että toiset lapset vaan tuijottavat omaani ja hänen mennessään osaksi leikkiä joku kuiskaa toiselle jotain: 

”Toi poika tuli sotkee tän..” -tyylistä.

Ymmärrän kyllä sen, mutta en aina tahtoisi ymmärtää. Ja se tuntuu pahalta.

Toki tämä ystävä -asia voi muuttua, mutta tällä hetkellä tämä on sellainen asia, joka musertaa aika-ajoin ainakin minut. Oman lapsen ystävien puute. 

Ja taaskin se tuli. Itku.

Pääsääntöisesti olen aiheesta reipas, mutta kun sitä alkaa ajattelemaan niin silloin se alkaa kuuluvasti mylvimään.

Ja huomaan sen aiheena nostavan päätään juurikin taas tässä synttäreiden aikaan.

Todellisuudessa en tiedä, että kuinka paljon poika itse miettii tätä asiaa, mutta uskon, että aika -ajoin voi olla yksinäistä ja yksi isoimpia rukouksiani onkin, että se ei aiheuta hänessä sisäänpäin suuntautumista. Siksi tahdon itse olla hänelle läsnä aina, kun vaan mahdollista ja mahdollisimman vähän sulkea häntä omiin touhuihinsa ja onneksi usein saankin häneltä kutsun leikkeihin ja mielikuvitusmatkoille mukaan. Myös mieheni ja Ludan välille on muodostunut omat ihanat leikkirutiinit, joita rakastan kuunnella ja katsoa.

Ja siis niin suuri rikkaus on, että kummankin meidän, siis pojan biologisen vanhemman puolelta hänellä on perheet, jotka rakastavat häntä ja asettavat hänet tärkeälle paikalle elämässään.

Vastapainoksi pienten ystävien puuttumiselle on onneksi monta aikuista, jotka ihanasti osoittavat ystävyyttään hänelle. Näitä ihmisiä yhdistää kaikkia musiikin voima. Joko sen soittaminen tai sen fiilistely yhdessä Ludan kanssa. Se taitaa olla yksi selkein reitti pienen musamiehen sydämeen.

Näillä henkilöillä on myös minun sydämessäni aivan omat paikkansa, enkä pidä lainkaan itsestään selvänä sitä, että aktiiviset elämät omaavat aikuiset jakavat omasta ajastaan lapselle, joka ei ole omaa vertaan. Arvostan niin todella paljon jokaista elettä ja sanat ei riitä kiittämään jokaista, jolla on osuutensa tässä. Heillä on erityinen sydän.

• 

• 

• 

• 

• 

• 

• 

• 

• 

Yksi tärkeimpiä asioita, mitä ihminen voi itsestään tiedostaa on se, kuinka arvokas hän on. Me kaikki kun ollaan! Ja se on myös yksi suurimmista siemenistä, mitä olen omaan lapseni tahtonut kylvää ja tunnen suurta kiitollisuutta siitä, että muutkin aikuiset hänen ympärillään on sitä siementä kylväneet.

Luda kysyi yhtenä iltana ennen nukkumaan menoa:

”Äiskä, oletko rikas?”

Vastasin, että olen!

”Mä oon tosi rikas! Koska mulla on noin arvokas aarre, kuin sinä!”

Luda vastasi hetkeäkään pidätellen:

”Nii-in! Minä olen arvokas! Miljonääri -äiskä!”

En voisi rakastaa häntä enempää, oma kahdeksan vuotiaani. 

Halein, Miljoonääri äiskä