Uusi luku

Tätä tekstiä on ollut todella vaikea kirjoittaa. Vielä vaikeampi julkaista. Mutta uskon, että jos jokin asia hirvittää, niin se on vaan hyvä juttu. Vähän niin kuin Benji -hyppy. Onhan se hirvittävää hypätä sieltä tornista, mutta kun uskaltaa vaan pudottautua ja luottaa siihen, että sua kannatellaan, niin se tunne on aivan sanoin kuvailematon! Siispä olen nyt rohkea ja julkaisen tämän. Kerran se kirpaisee ja sitten tulee se huikea helpotus.

Kumpikin mun elämänimiehistäni on omilla viikonloppureissuillaan. Isompi on mökillä ja pienempi on viettämässä isi -viikonloppua. Mulla on siis ollut ihan oma viikonloppu. Heti perjantai aamulla tuli jo ikävä lähtijöitä, mutta kyllä mä niin nautin myös ihan yksikseni olemisesta. Kuitenkin kovin harvinaista viettää vapaata aikaa ihan yksikseni. Sitten on taas maailman ihaninta saada rakkaat takaisin kotiin.

Pientä päänsärkyä on tässä kyllä ollut ilmassa, mikä yleensä meinaa sitä, että mulla on ollut mielellä paljon asioita, mitkä on pitänyt mut otteessaan ja sitten kun ne asiat ikään kuin asettuu uomiinsa, niin mä vapaudun ja sitten alkaa päätä pakottamaan. Sellaista stressin jälkeistä olotilaa.

Mun pää kuormittuu nykyään todella helposti. Jotenkin mä koen, että viimeiset kymmenen vuotta on saaneet sen aikaan. Että osa mun kovalevystä on korruptoitunut ja sitten se ehjä tila täyttyy tosi helpolla ja kuormitun. On se stressi vaan ihmeellinen asia.. Tämä vuosi kaikenkaikkiaan onkin omistettu sille, etten enää stressaisi niin paljon. Ja enkä niin paljon olekaan stressannut, kuin aiempina lähivuosina. Vaikka mulle onkin ihan selkeästi lauennut päälle joku keskittymishäiriön kaltainen tila niin silti koen olevani enemmän läsnä ja kartalla hetkestä, kuin esim. vielä vuosi sitten, puhumattakaan parin vuoden taakse. Kiitän itseäni siitä, että tajusin vihdoin alkaa jarruttamaan ja opettelin myös sanomaan ei. Jarrutusmatka on ollut ihan hillittömän pitkä, mutta olen mielestäni onnistunut siinä suhteellisen hyvin. Olen myös oppinut vetämään rajoja ja sanomaan myös ei, nyt olen harjoitellut sitä koko ajan vielä enemmän.

Paljon on mahtunut vuosiin, mutta en tässä kohtaa pureudu kaikkeen siihen draamaan. Lähinnä nyt haluan kertoa fiiliksiäni tekemiäni kakkuja kohtaan ja pureutua siihen tekemisen kaareen, missä olen viimeiset kolme vuotta ollut. Mä olen alusta asti tahtonut toimintani olevan mahdollisimman aitoa ja läpinäkyvää, siispä tämäkin tekstini tulee sellaisenaan.  Ja koska mä olen pohjustaja, alkaa tämäkin pohjustuksella sukeltaen muutaman vuoden taakse.

Perinteinen leivonta

Rakastuin syvästi pertsaan, eli perinteiseen leipomiseen noin seitsemän vuotta sitten, odotin silloin poikaani. Tiesin jo aiemmin, että tulen leipomista rakastamaan, mutta elämässä ei vaan ollut vielä ollut sille tilaa. Mä olin pienestä asti haaveillut, että osaisin tehdä niin herkullista mustikkapiirakkaa, kuin mummini. Äidin äiti, joka on muutenkin melkoinen kotitalous -ihme. Silloinen seinänaapurini Laura oli kova leipomaan ja muistutti minua usein siitä, kuinka minunkin tulisi leipoa, kun kerran tahdon.. mutta aina oli se himputin kiire. Kunnes sitten jouduin pakkolepoon ennenaikaisen synnytyksen riskin vuoksi. Sain kuitenkin luvan istua ja minähän sitten aikani levättyäni otin korkean keittiöjakkaran käyttöön, istuen aloin leipomaan.. Ja voi että mä leivoin paljon.

 

 

Isäni on aikanaan opiskellut leipuriksi, mutta ne hommat hän lopetti kylläkin jo ennen syntymääni. Kotona meillä on kuitenkin aina leivottu kummankin vanhemman johdosta, mutta erityisesti koristeluasiat mulla jäi jo pienenä mieleen. Pursottelu..ai hitsit mun pienet silmäni nautti katsoa, kun kermavaahto pursusi kauniisti ja erityisen tarkasti silitellyn kermakakun päälle täydelliseksi ruusukkeeksi. Iskä on maailman tarkin ja huolellisin kakun päällystäjä.. Hän on lisäksi myös kova opastamaan, joten sain jo silloin pienenä tarkat opit, kuinka tulisi toimia ja miten saa parhaan tuloksen aikaan. Kuinka kääriä leivinpaperista pursotin pussi ja ja miten ohjailla tyllaa, eli pursotusterää kauniisti.

No silloin odotusaikana sitten leipomisesta vihdoin täysillä innostuessani mä leivoin joka lähtöön. Oikein toivoin, että olis joku syy saada leipoa. Ahmein kaikki Leivonta -lehtien ohjeet ja tietenkin kokeilin niistä upeimmat ja herkullisimman näköiset heti lehden pudottua luukusta. 

 

Pojan nimiäsijuhliin pyysin kuitenkin leivonta apua aiemmin mainitsemaltani ystävältäni Lauralta, sillä olin niin imetyshuuruinen ja huonosti nukkunut, että asiat ei pysyneet hetkeä pidempään päässä. Itseasiassa minulla oli vielä päällä keittiökieltokin.. Muutamasti, kun olin huurupäissäni jättänyt liedelle jotain sulamaan ja meinannut kolmesti saada tulipalonkin aikaan, niin tällainen minulle asetettiin, kunnes saisin taas vähän tolkkua tekemisiini. Oli siis paras kutsua paikalle apua. Myös silloinen anoppini otti suuresti osaa juhlien tarjoilujen valmistamiseen ja myöhemmin myös muissa juhlissa. Häneltä mä sain myös herkullisia reseptejä kokeiluun, sekä monenlaista vinkkiä.

Myöhemmin sen jälkeen omat sormet oli taas luvallisesti kulhojen äärellä takaisin ja intoni leipomiseen vaan kasvoi. Sain jopa lähipiiristä tilauksia ja itsevarmuus tekemiseenkin kasvoi sitä myötä. Mulle sanottiin, että voisin aivan hyvin alkaa mainostamaan tekemisiäni, mutta en mä todellakaan uskaltanut silloin edes unelmoida sellaisesta. Kuka nyt oikeasti haluaisi just mun kakkujani.. Kyllä se silti jäi salaisena unelmana takaraivoon hautumaan.

Aloin jonkin ajan kuluttua voimaan melko huonosti ja mun naamassa kukoisti aivan jäätävä akne. Se mulle oli pikkuhiljaa muodostunut jo heti pillereiden poisjättämisen yhteydessä, mutta sokerileivonta kyllä kivasti ruokki sitä kukkimaan entistä voimakkaammin. Akne useimmiten kertoo kropassa pesivästä tulehdustilasta. Valkoinen sokeri on tulehdukselle ihan ykköslemppari herkkua.

 

 

Rakkaus raakaleivontaan

Viitisen vuotta sitten mä aloitinkin suuren ruokaremontin, minkä yhteydessä hyvästelin lehmänmaitotuotteet, kaikki viljat ja etenkin sen valkoisen sokerin. Itkin siis ihan kirjaimellisesti itseni uneen, että millä nyt herkutelisin ja mitä nyt leipoisin.. Olin ihan aidosti hajalla asian kanssa. Kunnes sitten jostain kaupan reseptilehdykästä löysin ohjeen raakakakkuun. Se oli suoraan sanottuna vähän pahaa, mutta siitä kuitenkin lähti oma innostukseni raakakakkuja kohtaan ja muutamat sauvasekoittimet rikottuani aloin päästä ihan syvällekin niiden maailmaan.

 

 

Akne parani muutamassa kuukaudessa ja voin silloin paremin kuin koskaan. Tuntui, etten ikinä enää voisi laittaa suuhunu perinteistä herkkua, sillä se tuntui niin väärältä puhdistunutta kehoani kohtaan. Iloitsin hyvästä ihosta niin paljon, etten millään olisi tahtonut enää aiheuttaa sille paiseita vain sen takia, että tahdoin syödä jotakin minulle sopimatonta. Löytämäni uusi makumaailma oli pelastukseni hyvinvointiin. 

Neljä vuotta sitten syksyllä järjestetyssä ravintolapäivässä meillä oli kahden ystäväni, Maipin ja Leenan kanssa oma pikkuinen kahvila, missä myimme kahvin lisäksi ihania vegaanisia sosekeittoja, siemenkräkkereitä, sekä raakaherkkuja. Päivä oli tuottoisa ja unelma kakkujen tekemisestä työkseni alkoi kasvamaan sen myötä pikkuhiljaa suuremmaksi. Nämä ihanat naiset oli mua muutenkin kannustaneet raakakakkujen saralla ja kumpikin oli jo siinä kohtaa multa kakkuja tilanneetkin. Tottakai se hiveli mieltä, mutta itsevarmuus asian suhteen oli silti vielä kovin alhaista tasoa. Etenkin yrittäjyyttä kohtaan, mistä en silloin varsinkaan tajunnut todellisuudessa hölkäsen pöläystä. Mua ihan nauratti ajatus itsestäni yrittäjänä. Olen ehdottomasti visionääri -tyyppinen, suuri haaveilija/unelmoija, luovahullu, mutta se yrittämiseen vaadittava tarkka asioiden huolehtiminen ja kirjanpitopuoli.. hah, se minusta puuttui täysin ja oli myös alue, mihin ei todellakaan kiinnostanut heittäytyä.

Yrittänyttä ei laiteta..

Kolme vuotta sitten syksyllä olin kuitenkin monien itkettyjen öiden ja avioerosta aiheutuneiden sydänsurujen raapimana käynyt todella pohjalla ja samalla kasvattanut nahkaani monta senttiä vahvemmaksi, valanut itseeni yliluonnollista itseluottamusta ja monien valvottujen öiden ja muiden mutkien kautta päätynyt kuitenkin siihen pisteeseen, että virittelin jo pystyyn omaa toiminimeäni. Kuka olisi uskonut, en ainakan minä itse!

 

 

Ja voi yhden tähden kuinka hukassa mä olin kaupparekisteri -lomaketta ja niitä muita lomakkeita täyttäessäni. Muutama oli luvannut mua sen kanssa auttaa, mutta pakko myöntää, että koska se oli mulle niin totaalisen Hepreaa, niin en mä edes ymmärtänyt mitä mulle etäältä neuvottiin. Siinä vasta tuskainen yö oli, kun itsekseni pähkin niitä asioita, enkä oikein kehdannut keneltäkään kysyä, sillä mun koko toiminta olis siinä kohtaa taatusti kyseenalaistettu. Hassu pieni nainen.. ja niin mä kyllä oikeesti itsekin ajattelin. Mä en saanut starttirahaa, sillä toimin myös poikani omaishoitajana. Se on sellainen hölmö laikipykälä nimittäin.

 

Yhdessä alkuun

Mun sydämeen nousi palava tarve jakaa tietoutta näistä vaihtoehtoisista herkuista, mitkä oikeasti voivat maistua ihan huikeelta, kun niihin vaan panostaa. Jotenkin aloin kampanjoimaan sen puolesta, että jokaisella on lupa herkutella, vaikka kärsisi allergioista tai olisi syystä tai toisesta ruoka-ainerajoitteinen.

Aloitin tarjoamalla palveluitani firmalle nimeltään Green Street. Yrittäjään olin tutustunut noin vuosi takaperin, yhteisten tuttujen häissä ja ihan samoihin aikoihin äitini oli ostanut mulle myös lahjakortin kyseisen firman raakasuklaa workshoppiin.

Aloitin Greens Streetillä ohjaamalla kakku- ja raakasuklaa workshoppeja, sekä olin mukana käynnistämässä firman raakakakkujen jälleenmyyntiä ja niitä myyntikakkuja tehden. Samaan aikaan yrittäjä lähti maailman ympräimatkalleen ja jäin vastuuseen Suomen puolella firman pyörittämisestä käytännössä. Tilanne olisi saattanut olla toinen, jos en olisi ollut pienen erityistarpeisen yh-äiti, mutta sillä combolla se oli kyllä aivan jäätävät kolme kuukautta.. Sain kokea mitä 24/7 yrittäminen on ja vaikka en ollut edes vastuussa firman rahaliikenteestä tai muista hallinnollisista asioista, niin nukuin kyseisen ajanjakson aikana noin kolmisen tuntia yössä.. Samaan periodiin sisältyi myös firman tilojen muutto, kun Kallion Rupla sai alkunsa ja Green Street muutti saman katon alle. Ruplan synnytysprosessissa sain myös olla aitiopaikalla ja osallisena. Kuitenkin kevään tullen oli aika sanoa heipat pojille ja talolle. Tuntui, että kaikelle aikansa ja nyt oli aika lähteä.

Sain Foodinilta tarjouksen ryhtyä pyörittämään kakkutoimintaa täällä Helsingin päädyssä ja pian jo pystyttelimme kuvioita pystyyn. Tässä kohdin olin jo kovastikin voimani käyttänyt, mutta tuntui, että täytyy vaan pysyä liikkeessä, jotta ei hyydy. Puolisen vuotta oli rahkeita kokeilla Foodinin Herkun ja minun yhteisiä siipiä, mutta voimat siinä loppui. Pakkasimme muutamien isojen vastoinkäymisten jälkeen kamat kasaan ja päädyimme yhteisesti hautaamaan ajatuksen kakkulinjastosta. 

 

Kuva: Hanna Kortelainen

 

Uutta kohti

Kuukauden päivät lepuuttelin siipiäni ja nuolin haavojani, kunnes rahat oli lopuillaan ja oli pakko jatkaa. Päätin, että kyllä minusta on siihen yksin ja tuntui kaiken jälkeen todella puhdistavalta ryhtyä toimimaan 100% yksin rakkaan Onnenrusina nimikkeen alla. Yhteistyöni Foodinin kanssa jatkui kuitenkin vahvana ja heidän raaka-aineitaan olen käyttänyt täysin poikkeuksetta tähän päivään asti ja edelleenkin käytän. Syy on aivan selkeä, sillä olen tahtonut kakkujeni olevan lähtöisin laadukkaista raaka-aineista ja Foodinin kohdalla luottamus asiaan on täysi. Sydämellä tekeminen yhdistää.

 

 

Päätin keskittyä yksityisiin tilauksiin ja sen lisäksi viikottain juoksi kakkua myös muutamiin Helsinkiläisiin kahviloihin. Laajensin tekemistäni myös perinteiseen tyyliin leivotuilla vegaanisilla kakuilla, niille on myös ollut paljon kysyntää.

Mulla oli puolisen vuotta keittiö Jääkärinkadulla, kahvila Halon kyljessä ja silloin tuli järjestettyä myös muutama ihana ja lämminhenkinen kakkupaja. Niistä jäi ihana mieli ja iloitsen jokaisesta, joka on saanut oppimastaan itselleen iloa ja hyvääoloa.

 

Kuva: Sannimaria

Kuva: Sannimaria

Kuva: Sannimaria

Kuva: Sannimaria

Ei pelkkää keijupölyä

Yksin tekemisessä on tietenkin se, että teet täysin yksin ja kaikki on sinun vastuullasi. Ihanaa ja samalla aivan kamalaa. Paljon karikkoakin on mahtunut näihin kahteen itsenäiseenkin vuoteen, mutta kuitenkin se, että kaikki on ollut omissa käsissä, on silti ollut kantava voima ja karikotkin on silloin paljon helpompi diilata. Ainakin itse koen niin.  

Lisäksi laskin, että olen yhteensä 8 kertaa muuttanut tekemisieni sijaintia edestakaisin ja ympäriinsä. Se jo itsessään on aikamoinen homma ja vain kolmen vuoden sisään. Lisäksi vähintään joka toinen muutto on tuntunut takapakilta tai pettymykseltä, mistä on sitten tullut tsempattua tekeminen uuteen nousuun. Kuluttavaa puuhaa. Eikä tuotantotilat niin sanotusti hypi kaduilla vastaan ja lopulta, jos joku kiva jaettava keittiö löytyy, niin on suuri haaste saada jonkun toisen keittiö sopimaan aikataulullisesti omiin tarpeisiisi. Kotikeittiö on taas aikansa ihan kiva, mutta töiden ja vapaa-ajan erottelu kuulostaa myös mukavalta vaihtelulta.

Vaikka olenkin raaka-aineiden suuri rakastaja ja fiilistelen tekemistä. Lopputulema on päässäntöisesti kuvan kaunis ja vähän tuntuu keijupölykin leijailevan ilmassa, mutta kyllä kakkujenkin tekeminen saattaa olla ihan rajuakin hommaa ja usein onkin. Se on fyysistä työtä ja pitää sisällään paljon sellaista, mitä ei lopputulemaa katsoen osaisi välttämättä ajatella.

 

Kuva: Sannimaria

 

Se kaikki ihana, mitä tekeminen on pitänyt sisällään on kuitenkin kantanut pitkälle ja se luomisen onni, sekä aivan ihanat asiakkaat. Joka kerta, kun olen kakun saanut asiakkaalle, mä olen tanssinut onnellisen tuuletustanssin ja mulla on ollut silmissä sydämen kuvat ja samaiset sydämet on leijailleet myös korvista. Sitä on todella vaikea kuvata sanoin, mitä sitä jokaista tekemäänsä kakkua kohti tuntee. Mä olen 100% antautuja ja pistän joka kerta itseni täysillä likoon. Jokainen kakku on yksilö, enkä käytä reseptejä vaan kakut syntyy flowlla niitä tehdessä. Kuluttavaa, mutta samalla niin hienoa saada upota jokaiseen työhön yksilönä ja asiakkaan toiveita myötäillen. Joka kerta olen ajatellut kyseistä asiakasta ja sitä joukkiota joka kakkua tulee syömään. Olen siunannut ajatuksillani heitä ja ladannut kakkuun rakkautta ja parhaita, puhtaita makuja. Asiakas ei ole tilannut vaan kakkua, vaan samalla myös mun aikaa ja ajatuksiani. 

 

 

Olen kokenut todella vahvaa yhteyttä kakkujeni kautta asiakkaisiini ja sitä kautta mennyt todella syvälle tekemisessäni. Jossain kohti huomasin, kuinka ehkä kakut ovat ottaneet osan mun identiteettiäni. Tajusin olevani se kakkunainen.. Ja sehän on vaan ihanaa, että joku tunnistaa minut kakuistani, sillä ne ovat mun sydänkäpysiäni. Mutta se, että itsekin olen jossakin kohdin alkanut ajatella itseäni pelkkänä kakkunaisena.. se on pysäyttänyt mua. Kauhu siitä, että jos kakut vietäisiin multa, niin mitä mä olisin enää. Se oli musta hyvä kela ja sitä lähdin työstämään. Taisin olla siinä kohtaa pikkasen liian syvällä kakuissa, en vaan käsiä myöten vaan myös jokaista ajatustani myöten. 

 

Kuva: Otso Kääriäinen

Luopumisen tuska

Mä olen nyt ehkä puolisen vuotta tehnyt aktiivista työtä ajatuksen kanssa, etten mitä jos en enää tekisikään kakkuja työkseni. Mun kun on todella vaikea tehdä mitään sydämestäni tulevaa asiaa puolitehoilla. Sen on siis oltava täysillä tai ei ollenkaan -tyyppinen ratkaisu.

Juhannuksen jälkeen koin olevani vahvoilla asian kanssa ja pidinkin ihan tietoista kesälomaa, sillä pojallani alkoi silloin 8 viikon kesäloma. Kesän alussa olin ottanut muutaman tilauksen nyt syksylle ja ajattelin niiden olevan sitten vasta seuraavia kakkuja.

 

 

Kuitenkin ihana asiakkaani otti minuun yhteyttä ja esitti toiveensa yksisarvis -kakusta.. Olin vähällä sanoa ei, kunnes vastasin:

– Tottakai! Se onkin sitten viimeinen kakku ennen lomaa. 

Ja se oli samalla lupaus itselleni. Sitä kakkua tehdessäni mulla kumpusi ihan mieletön voima tehdä sitä ja halusin antaa siihen aivan kaiken, mitä ikinä mun mielikuvitus sen vuorokauden aikana pistäisi eteen. Tein kakkua yhteensä 10 tuntia. Mä niin rakastuin siihen kakkuun ja melkein itkin, kun oli aika luovuttaa se eteenpäin. Ja miten täydelliseltä se musta itsestänikin maistui. Se oli mun unelmien kakku. Testasin siihen myös pitkään haaveilemaani sateenkaari -rakennetta. Ja moniväripursottelua.. ai että mä rakastuin siihen kakkuun. Voimaa ja mieletöntä iloa sain myös siitä, että tiesin olevani lähellä kesälomaa ja samalla tunsin olevani vahva sanomaan jatkossa ”ei” ja pysymään päätöksissäni. Se oli mieletön voimautuskakku!

 

 

Tätä lukiessasi saatat olla aivan ihmeissäsi, että miten noin syviä tunteita voi kokea jotakin kakkua kohtaan, mutta niin se vain on ja on aina ollut, että nämä mun kakut kumpuaa multa sydämestä ja jokaiseen lataan palasen itseäni. Se on musta ihanaa. Mutta samalla niin ristiriitaista ja kuluttavaa. 

Tämän jälkeen on ollut vastassa yksi raskain osuus. Kieltäytyä niistä tilauksista. Olen ollut niin kiitollinen ja otettu niistä jokaisesta, mutta samalla myös niin pahoillani, että olen joutunut vastaaman kieltävästi. Se on ollut niin iso paikka minulle. Samalla on ollut surullista myös todeta se, että tämä on sellainen laji, missä tekijätkin ovat kuin yksisarvisia. Eli erittäin harvassa. Ja on siis todella vaikeaa, kun ei voi ohjata asiakasta suoraan eteenpäin. Toivoisinkin, että joku ottaisikin tästä nyt kopin ja uudella innolla lähtisi rohkeana toteuttamaan mahdollista unelmaansa koskien kustomoituja juhlakakkuja. Kysyntää todella on!

 

 

Perjantaina saatoin matkaan muhkean hääkakun ja vielä parin viikon päästä on yksi luvattu tilaus tekemättä, mutta muuten koen nyt monella tapaa uuden ajan alkaneen omassa elämässäni ja olen nyt päättänyt pitää erityisen pitkän tauon päivittäisten Onnenrusina -kakkujen tekemisen. En tahdo sanoa, ettenkö enää ikinä jatkaisi jossain muodossa ja varmasti haluankin satunnaisia kakkuja toteuttaakin harrastepohjaisesti, mutta päässäntöisesti tahdon nyt tehdä työni muuten, kuin täysipäiväisesti omia kakkujani tehden ja sitä pyörää pyörittäen, mitä kaikkea se pitää tekemisen lisäksi sisällään. 

 

Olenkin nyt saanut mahtavan mahdollisuuden tarjota osaamistani raakakakkuleipurina eräälle Helsinkiläiselle kahvilalle, missä oli tarvetta toiselle kakuntekijälle. Pari päivää viikossa kakkuja, ilman sen suurempaa vastuuta, ovi kiinni ja koti kutsuu -tyyppisesti. Lisäksi kakut on toisen talon reseptiikkaa ja pystyn täten olemaan enemmän irrallinen niistä, kuitenkin säilyttäen tekemisen ilon ja toki nekin toteuttaen parhaiden taitojeni mukaan.

 

Kuva: Markus Karjalainen

Loput viikonpäivät tahdon lennättää luovuttaani toisaalla ja uskon tämän olevan parasta nyt tähän hetkeen. Moni unelma on saanut näiden muutaman pitkän vuoden varrella toteutua ja nyt on aika mennä eteenpäin, nyt toisia unelmia kohden.

Mulla on aina ollut suuri tarve toteuttaa itseäni ja saada luovuus ulos jotakin kanavaa pitkin. Viimeiset kolme vuotta se on ollut asiakastilaus -kakut, nyt tahdon katsoa mitä kautta se tahtoo tulla tällä kertaa ulos. Rakastan niin monen asian tekemistä ja en halua vanhana ajatella, että miksi en koskan tehnyt sitä, tätä ja tuota asiaa, mistä niin haaveilin ja mitä mun sisin kuitenkin huusi… tiedän olevani paljon muutakin, kuin ainoastaan kakuntekijä ja tiedän myös luovuuteni ulottuvan muillekin sektoreille. Nyt haluan antaa sen lentää vapaasti kohti uutta oksaa. Kakkuja ja leivontaa kuitenkaan unohtamatta. Rakastan leivontaa ja ruokaa yhä. Olen suuren suuri rakastaja. Nyt vaan tahdon antaa uutta tilaa, uusillekin asioille..

Yksi niistä on pitkäaikainen unelmani, mikä aivan tulla ja tupsahti vaan eteen toki etsinnän tuloksena. Nimittäin muutto tämän kuun lopulla ihanaan rintamamiestaloon! Mun sydämeni pakakahtuu onnesta ja siitä, mitä kaikkea se talo tulee meidän elämään mukanaan tuomaan. Ja mä kun luulin, että tätä unelmaa en tulisi kyllä hetkeen elämään toteen ja ihan kohta se on käsillä…

Kuva: Markus Karjalainen

 

Mä oon aivan himputin ylpeä itsestäni, että oon ylittänyt itseni satoja kertoja tässä matkalla ja mennyt mielettömistä mutkista läpi. Saanut aikaan sitä, mistä oon haaveillut ja paljon vielä enemmänkin. Mä oon varma siitä mikä mä olen ja mä oon selviytyjä ja voin sanoa sen myös ääneen, suoralla selällä. Mä olen saanut itsevarmuutta monella saralla lisää ja tutustunut itseeni todella syvästi. Nyt kuitenkin tunnen vahvasti, että selviytyminen saa jäädä sivuun ja mulla on lupa myös elää arkea, missä ei tarvitse vain yrittää selviytyä. Tämä vuosi on ollut mieletön rukousvastaus monella tapaa ja tuntuu aivan uudelta luvulta mun elämässäni. Uusi alku.

Onnenrusina ei kuitenkaan ole katoamassa mihinkään! Eikä kakutkaan, nyt niitä ei vaan voi just tilata. Muutenkin Onnenrusina on paljon muutakin, kuin kakut. Ennen kaikkea se on vertauskuva arjen ihanille, arvokkaille hetkille ja asioille. Blogi jatkaa toimintaa, kakkuja tulee syntymään aina, kun sellainen fiilis tulee ja tiedän että se tulee. Kakkupajoista on moni kysellyt myös ja niitä ei ole nyt livenä tiedossa ainakaan hetkeen, mutta viimeistään ennen Joulua julkaistaan Onnenrusinan uusi verkkokurssi missä mukana mm. eniten suosiota osakseen saanut minttusuklaakakun resepti, sekä monta muuta herkullista reseptiä opastetusti.

Usko aina itseesi ja sun unelmiisi! Uskalla myös luopua! Luopuminen tekee niin kipeää, mutta se tullaan palkitsemaan jollain ihan uudella ja ihanalla. 

Ihanaa alkanutta syksyä!

Halein, Tiia

Sydämeni pohjasta, lämpöinen kiitos jokaiselle ihanalle kakku -asiakkaalleni!

 

Kuva: Aleksi Hornborg

8 Comments

  • Reply
    Eppu
    3.9.2017 at 15:46

    Ihana kirjoitus Tiia! Inspiroiva ja rohkaiseva. En koskaan oo päässyt maistamaan sun kakkuja vaikka kokoajan sitä toivonut! 😋 Oot ihan varmasti huippu monessa muussakin ja todellakin rohkea ja vahva! Hyvää ja siunattua syksyä uusille kuvioille! 😘 Love: eppu

    • Reply
      Tiia
      4.9.2017 at 09:09

      Kiitos Eppu ihanasta viestistä!❤ Ei se kakun maistaminen mahdottomuus ole edelleenkään, täytyy vaikka sopia näkeminen joku kerta, kun olet täällä päin! Kakut ei katoa! Hetkellisesti toki syömällä, mutta aina saa tehtyä lisää.☺ Ihanaa syksyä myös sulle ja olkaa siunattuja!❤

  • Reply
    Nimetön
    3.9.2017 at 16:14

    Elämä ei ole aina ruusuilla tanssimista, mutta ihana kun on asioita jotka saavat innostumaan ja jotta se säilyy, on osattava pitää asiat sellaisina, että niitä on mukava tehdä. Olet vahva nainen! Kaikkea ihanaa ja hyvää, iloa ja onnea ihan jokaiseen päivääsi! <3 – Marika

    • Reply
      Tiia
      4.9.2017 at 09:12

      Kiitos kauniista sanoistasi ja ihanasta kommentistasi! ❤ Se on juurikin niin, että kun rakkaista asioista tulee raskasta, täytyy ottaa etäisyys, jotta ne asiat voi hetken päästä taas olla voimaannuttavia ja tuoda iloa! Ihanaa syksyä sinulle!😘

  • Reply
    Anssi
    5.9.2017 at 08:45

    Moro,
    ellei joku jo sua ole kysynyt, niin kannattaisi miettiä ruokatoimittajan hommia. Olet edelleen huikean lahjakas ja persoonallinen kirjoittaja. Tsemppiä ja siunausta kaikkeen uuteen! 🙂

    • Reply
      Tiia
      6.9.2017 at 17:02

      Kiitos Anssi! Kirjoitusaiheinen -palaute just nimenomaan sulta, lämmittää ihan erityisen paljon!<3 Täytyy laittaa korvan taakse, oliskin mieluisaa hommaa varmasti!
      Siunausta myös sun syksyyn ja kiitos vielä kommentista! 🙂

  • Reply
    JanikAyse
    10.9.2017 at 08:52

    Ihanaa ja juuri sellaista rakkautta ja rohkeutta itseään ja työtään kohtaan, jollaista hyvä yrittäjä tarvitsee. Tsemppiä jatkoo!

    • Reply
      Tiia
      11.9.2017 at 09:33

      Kiitos kommentista!♥️ Ja ihanaa syksyä sulle!☺

    Leave a Reply