Kevään tuoja

 

 

Mun muistaakseni seitsemän vuotta sitten oli viimeksi samanlainen talvi, kuin tänä vuonna. Oli ihan todella kylmä ja lunta oli niin paljon ja niin pitkään! Mulla oli vatsassa vauva ja muistan vieläkin, kuinka lyllersin pienillä koivillani hankien läpi aamuisin töihin. Kuitenkin, kun koitti huhtikuun kolmas päivä, loppui se lyllerrys ja sain aamulla vihdoin syliini pienen vauvan. Kaksi yötä vietettiin kätilöopistolla ja sinä aikana satoi yötä päivää. Kun vihdoin päästiin kotiin, niin aurinko paistoi ja lumet oli sateen mukana sulaneet kokonaan pois. Totesin, että pieni kevään tuoja oli siis syntynyt. Ainakin hän toi todellisen kevään mun elämääni.

Joka kerta, kun pojalleni Ludalle tulee lisää vuosia, niin mä mietin samalla myös omaa äitiyttäni. Juhlistan aina samalla myös niitä vuosia, jotka olen saanut olla äiti. Tänään tuli siis seitsemän vuotta pienen pojan elämää täyteen.

Mä oon joka synttärinä jotenkin erityisen herkkänä. Eilenkin illalla, kun silitin vielä kerran kuusivuotiasta uneen, mulla oli itkussa pidättelyä. Päästelin kyyneleet kuitenkin vasta sitten, kun tyyppi nukahti. Siunasin vielä erityisesti alkavaa seuraavaa ikävuotta ja rukoilin parhaita juttuja hänelle. Niin kai äidit aina tekevät. Ei näitä tunteita osaa oikein sanoittaa.. ne tuntee vaan sydämessä, syvällä siellä. Mä niin rakastan sitä pientä ihmistä.

Luda on ihana poika. Mä niin rakastan hänen seuraansa. On parasta saada seurailla hänen touhujaan ja kuunnella hänen hassuja, välillä aivan päättömiä juttujaan. Mikä pieni vitsiniekka ja tarinatankki. Löytyy juttu joka lähtöön ja välillä hän yhdistelee niitä myös keskenään, syntyy värikäs juttu -juna, mille ei loppua näy. Usein se saattaa alkaa uudelleen, ihan alustakin.

Hänellä todettiin 2,5 vuotiaana kehitysvammaa aiheuttava Fragile X -syndrooma. Syndrooma on oireinensa tuonut elämään paljon haasteita, mutta kyllä se on kuitenkin rikastuttanut  enemmän. Jotenkin tämä säröksi kutsuttu kromosomipoikkeama ei tunnu minusta virheeltä vaan enemmänkin korostaa hänen suloisuuttaan ja tuo selkeämmin esiin hänen sisimmästä jotakin erityisen aitoa ja kaunista. Ja jotenkin myös se perspektiivi, mitä se on elämän monelle tasolle tuonut, niin on ollut todella rikastuttavaa.

Kolmevuotis -synttärien aikaan me hitsauduttiin entistä tiukemmin yhteen, kun jäätiin yllättäen asustelemaan kaksin. Meistä tuli vielä entistä voimakkaammin me. Välillä olen kaatunut väsymyksen määrästä suorilta jaloilta sänkyyn tai sohvalle ja vaipunut tajuuttomuustiloihin kaikki mehut ulos lingottuna. Sitten taas useina hetkinä olen ollut onnesta ylitse vuotava saavi ja miettinyt, että mihin näitä syvän rakkauden tuomia tuntemuksia oikein purkaisi. Tunteiden laajasta spektristä on ollut kaikki sävyt käsillä. Sekä äidillä, että pojalla.

Välillä otetaan yhteen, mutta ihan kohta taas halitaan ja sovitaan.  Ludakin on oppinut niin hienosti pyytämään anteeksi ja se on musta vähintäänkin upea taito. Sitä kun ei kaikki osaa, eikä ikinä opikaan.

Kun hän seitsemän vuotta sitten syntyi niin mä tiesin, että mun suuri tehtäväni tässä elämässä on olla hänen äiti ja asettaa hänet aina etusijalle, mitä ikinä tulisikin. Hän on mun aarteeni ja osaakin sen hienosti myös itse kertoa. Usein iltaisin nukkumaan mennessä hän sanoo:

”Mä olen äidin aarre..”

Sitten hän pyytää mua rutistamaan hänet rusinaksi ja kun mä rutistan, hän alkaa kikattamaan:

”Et saa rutistettua mua rusinaksi!”

Pikku jekkuli.

Hänellä on aivan huippu huumorintaju. Hän osaa hienosti nauraa myös itselleen ja tilannehuumorinsa on ihan omaa luokkaa. Prutskuhuumori on ykkösalaansa. Hömppäjutut kulkee kyllä kummankin puolen veressä, mutta hänen suustaan ne saa aivan oman värinsä! Hän usein myös yhdistää tietyt jutut tiettyihin henkilöihin ja juttelee kyseisistä asioista vain näiden henkilöiden kanssa.

Hän kertoo juttujaan niin, että välillä vaan kuola vaan valuu leukaa pitkin!  Siinä on kyllä kovastikin tullut äitiinsä.. 

Luda on hyvin herkkä. Hän tuntee, kuulee, näkee, haistaa ja maistaa herkästi. Hän ei ole höpläytettävissä ja tietää kyllä mitä tahtoo ja osoittaa sen myös voimakkaasti. Hänellä on aistiyliherkkyyksiä ja siitä syystä jotkut tilanteet ottaa välillä vähän koville.

Esimerkiksi kerran telkkari oli valmiiksi aivan liian kovalla sen avautuessa ja hän ei saanut sitä itse heti hiljennettyä. Aivan kuin refleksin omaisesti hän iski kaukosäätimellä telkkariruudun rikki ja alkoi kiljumaan. Ja ymmärtäähän sen. Ei hän pahalla tai tahallaan, mutta tilanne nyt oli vain hänelle aivan liikaa ja varmasti sattui korviinsa. 

Vaikka aistit on erityisen herkät, niin sellaista kosketusherkkyyttä ei kuitenkaan ole koskaan ollut, ettei häneen saisi koskea ja aina hän onkin aina halunnut tulla syliin ja antaa haleja. Hän nauttii kosketuksesta ja haluaa olla mahdollisimman paljon ihan lähellä. Hän rakastaa paijaamista ja silittelyä, sekä yhteisiä halihetkiä.

Hän myös öisin hakeutuu nukkumaan kovin lähelle ja kun saa kiinni vieressä nukkujasta, niin hän rutistaa niin lujasti ja haluaa olla aivan lähellä. Poikkeuksetta lähes joka yö, tuo pieni yövaeltaja löytää omasta huoneestaan tiensä äiskän viekkuun. Nykyäänkin, vaikka meitä on taas kolme. Minusta siihen on vielä lupa ja se ei varmastikaan tule jatkumaan ikuisesti. Mutta mä ainakin tahdon jakaa jokaisen hetken, mikä vaan annetaan, vaikka omat unet välillä vähän kärsiikin.

Hän on täynnä tunnetta. Välillä jopa kaunis ja herkkä musiikki saa hänet kyyneliin. Hän onkin oppinut kertomaan, että:

”Musiikki tarttuu tunteisiin..”

Ja niinhän se tekee. En tiedä mikä se suunta hänen kohdalla tulee olemaan, mutta musiikkiin se liittyy. Hänellä on ihan selkeästi musiikin lahja ja sitä hän vaalii päivittäin. Aamun ensimmäinen asia on musiikin kuuntelu, vähintään parin biisin verran. Ellei kitara ollut jo mukana tässä kohtaa, niin pian kuuntelu vaihtuu jo soittamiseen ja hän kovasti säveltelee, sekä omien sanojensa mukaan ”tekee biisejä” kitarallaan. Nyt uutena juttuna on omat laulut ja niiden sanoitukset.

Puheen kehityksen viivästymästä johtuen hänellä ei kaikki sanat ja lauseet vielä muodostu täysin juuri niin, kuin ne olisi tarkoitettu ulos tulevaksi, mutta puhe on kehittynyt parin vuoden sisällä niin hurjasti ja kehitystä tulee ihan viikoittain, että kyllä se taatusti selkeytyy vielä siitä. Samoin kuin tuntuu tulevan muunkin kasvun kanssa.

Lapsuus on niin lyhyt aika elämästä ja iloitsenkin siitä, että hän saattaa olla lapsi vähän pidempään, kuin ikätoverinsa. Minusta sekin on tavallaan rikkaus, aikuisia riittä kyllä ja aikuiseksi kerkiää tulla myöhemminkin jos niin on tarkoitettu. Kuitenkin uskon, että näiden omalla tavallaan erityisten ihmisten yksi supervoima onkin läpielämän mittainen lapsen mieli. Vastapainoksi kaikelle muulle, mitä maailma tarjoilee.

Hän on kiistatta suloisin, ketä tunnen, iloisin, jonka tiedän. Viimeisten vuosien myötä hänestä on kuoriutunut niin reipas ja rohkea, välillä tuntuu, että hän on niin pieneksi mieheksi jopa liiankin urhea.

Hän on todella hyvällä itseluottamuksella varustettu veijari. Luottavainen ja ulospäinsuuntautunut. Joskus toki jännittää ja ujostuttaakin.

Hän on kova small talkkaamaan ja juttelisi mielellään kaikille vastaantulijoille. Vähintään hän moikkaa jokaista. ”Moi mies, mihin menet?” -tyyppisesti.

Hänen satunnaiset letkautukset ja sanonnat saavat tuntemattomillekin vastaantulijoille usein hymyn huulille ja ilmapiiri on hänen seurassaan usein hyvinkin huvittunut. Silloin tällöin sosiaalisuutensa usein myös hämmentää joitakin, etenkin kun eletään täällä Suomessa, missä monet hämmentyvät äänekkäistä ja puheliajaista kanssaeläjistä. Löytyy kyllä onneksi monia, jotka ovat samalla sosiaalisella tasolla ja osaavat tarttua keskusteluihin, mihin yhteiset kohtaamiset tarjoavat mahdollisuuden.

Tähän liittyen tahdonkin tähän kohtaan antaa erityismaininnan hänen koulutaksin kuljettajalle Tamille, jota Luda kutsuu hyväksi ystäväkseen. Tamin taksi hakee Ludan kahdesti viikossa, muina päivinä joku toinen. Niillä matkoilla kuunnellaan musiikkia ja usein Tami laittaa Ludan suosikit soimaan jo valmiiksi, että taksiin tullessa olisi jo valmiina hyvät matkamusat päällä. Oikeastihan Luda on fiiliksissä kaikista kappaleista, mitä hänen radionsa vaan sattuu soittamaan ja hän aina kysyykin: ”Mikä biisi tää on?”

Tami sitten vastaa bändillä, että biisillä. Ne tuntuvat olevan hänellä hallussa. Usein siellä soi rokki. Mm. Egotripin Matkustaja -biisi on vallannut Ludan sydämen koulumatkojen kautta ja siitä onkin tullut hänelle erittäin tärkeä kappale.

Kuljettajat soittaa mulle aina, kun taksi lähestyy päivän päätteeksi kotia ja Tami vuorollaan välillä leikkisästi ilmoittaa: ”Biletaksista moi! Kohta ollaan perillä!”

Luda puhuu hänestä viikonloppuisinkin ja kuvailee sanoin hauskoja koulumatkoja. Ja mä niin arvostan tuonkaltaista heittäytymistä ja kaveruutta, mitä aikuinen voi parhaimmillaan pienelle, alun alkaen vieraalle lapselle tarjota. Tämänkaltaiset kohtaamiset on kultaa.

Kuten mainitsin, Luda kuuntelisi tai soittaisi musiikkia ihan koko ajan. Soittamisen ja laulamisen lisäksi hän opettelee myös beat boxausta. Hänen beat boxing -esikuvansa on Frans Harju, jonka videoita hän haluaa Instagramista katsella ja ilmeisesti oppia hän on saanut myös isänsä vaimon pojalta, velipuoleltaan Leonilta. Ludasta on myös kuoriutunut mahtava pieni biittikone.

Autot ja erinäiset elektroniset vempaimet kiinnostavat myös edelleen kovasti. Hän on autojen suhteen kovin merkkitietoinen ja tuntee mallitkin tarkasti. Ja kellot myös.

Ihan lopuksi siis vielä, mulla olis yksi kelloon liittyvä tarina, jos vielä jaksat vaan lukea?

Ludan papalla on Omega merkkinen kello. Luda on ihaillut sitä jo vuosia ja saakin sitä papan seurassa aina pitää kädessään. Etenkin automatkoilla on jotenkin todella tärkeää, että kello on hänellä kädessä. Pappa on miehekkääseen tyyliin kerran kertonut, että Omega on James Bond -kello, että siis Bondillakin on sellainen. Luda laittoi kellon käteensä ja alkoikin kutsua itseään vaatimattomasti ”Bond Räsäseksi”.

Hänellä ei ole minkäänlaista käsitystä, kuka tuo Bond oikeasti on, mutta kuten Cheekin kappaleessa sanotaan:

”Mutsi kysyi: Luuleksä olevas joku James Bond? -Emmä tiiä, mut jotain samaa meis on..” 

Ja Cheekin suuren suurena musiikin kuluttajana, sekä fanina tämä Bond -ajatushan sopi pienen räppimiehen päähän paremmin kuin loistavasti.

Sanotaan, että ihminen on 5 läheisimmät ihmisen summa. Ei kai nyt ihan täysin just noin, mutta kyllä me ihmiset vaan saadaan isosti vaikutteita toisistamme ja siksi kannattaakin miettiä missä seurassa aikaansa viettää. Se asia, mistä mä koen todella suurta etuoikeutta ja kiitän ihan jokaisen päivän päätteeksi on se, että Luda on kaikista läheisin ihminen minulle. Toki siis mieheni lisäksi.

He tekevät minusta ehdottomasti paremman tyypin, kuin mitä mä olisin ilman heitä. Mietin vaan, että miten mulla onkaan käynyt niin hyvin, että saan nauttia päivittäin aivan parhaasta mahdollisesta seurasta.

Voisin kirjoittaa tästä aiheesta vaikka kirjan, mutta päätän nyt tällä erää kuitenkin tähän.

Mä teetin pari viikkoa sitten Ludalle pienen 7 -vuotishaastattelun ja hän sai omilla sanoillaan vastata kuhunkin kohtaan. Alla kuva haastattelusta ja iloisesta seitsemän vuotiaasta. Edellä taisi tulla jo selitys ainakin ensimmäiseen vastaukseen..

Kauniita kevätpäiviä! Ei varmastikaan enää montaa päivää, niin lumet on poissa!

Halein, Tiia