Sanasia kasvihuoneesta ja pikkuisen myös muusta kasvusta

Kevät on niin täällä! Ja vain yöllinen lumimyrsky voisi sen enää viedä hetkeksi pois, mutta uskotaan lumisateiden nyt olleen siinä! Lumi on kivaa, kiitos siitä, mutta täytyy sen nyt hyvänen aika ymmärtää pysytellä poissa jo keväällä! Toki on ihan perinteistäkin jopa, että Vappuna, äitienpäivänä ja Juhannuksena vähän saattaa pirskottaa, mutta aina on myös toivo auringosta ja kun hetkessä tahtoo elää, niin vain tällä hetkellä on merkitystä ja viimeisimpinä päivinä se on ainakin täällä suunnalla Suomea antanut parasta antiaan! 

Muutettiin syksyllä Itä -Helsingistä, kerrostaloasunnosta omakotitaloon, Pohjois Helsinkiin ja kuten oon kertonutkin, niin täällä on ollut kovastikin ihanaa asustella! Koti missä asutaan on rintamamiestalo, pinta- ja putkiremontoitu mummon mökki 50 -luvulta. Minun pitkäaikainen unelmani ja ajatustasolla alunperin mieheni painajainen, mutta ajatuksen hänelle myytyäni lämpesi hänkin ja me ollaan oikeesti täällä niin onnelliset. Hänkin. Täällä oli ihanaa viettää talvea ja erityisesti Joulun aikaa, käpertyä viileinä hetkinä vilttiin ja katsella takkatulta.  

Talven pahimmilla pakkasilla kieltämättä tuli välillä vähän vilpakka ja kerrospukeutumiselta ei ole vältytyy, vaikka lämmitys onkin huutanut täysillä. Kuitenkin sen verran on tiivistettävää vielä ensitalven varalle. Luonnon valossa on saanut kylpeä kuitenkin talvellakin aina, kun sitä on vähääkään taivaalta tulvahtanut. Valkoiset pinnat ja puulattia heijastaa lisäksi kauniisti, sekä lisää entisestään valon tuntua. Aurinko paistaa täydellisesti aamulla makuuhuoneeseen, sekä erityisesti keittiöön, missä aamulla paljon tulee vietettyä aikaa ja haettua herätystä päivään. Aurinko kiertää pikkuhiljaa olohuoneeseen ja loppuillan paisteleekin siltä suunnalta ruokasalin ikkunaan kadoten. Miten onnellista. 

Nyt sitten kevään vihdoin saapuessa mulla on tosi monta, oikein isoa kevätkärpäsen puraisua pehvassa, että sormenpäissä. Takapuoli ei siis malttaisi pysyä paikallaan ja sormenpäissä syyhyää! Tänään, ellen nyt istuisi kirjoittamassa tätä tekstiä olisin pihalla haravoimassa viieisiä syksyn pudottelemia männynneulasia pihalta. Mitä siis on kasapäin pihalla vankasti tönöttävän Männyn toimesta. Hän se muuten vasta komea vanhus on. Tuuhean korkea! Veikkaisin taloakin vanhemmaksi. En tosin tiedä. Noh, se kuitenkin mitä halusin sanoa, että piha huutaa mua kaiken aikaa ja varmasti viimeistään perjantaina olen puutarhakäsineineni pihalla ja silloin me nautitaan toisistamme. Minä ja piha. Piha, jota jo niin rakastan! Ja kesää kohden varmasti vain kasvavin määrin.. 

Juuri takaisin muuttaneet linnut herättävät aamuisin kauniilla laulullaan jo 5.30. Ei sen kauniimpaa herätysääntä olekaan! Paitsi tietenkin jo viimeistään 6.20 ovella kitaraansa soitteleva seitsemän -vuotias muusikon alku. Tänäänkin, aivan ihania omia sävellyksiään. Ihan sama mitä kello on, niin ei tuollaisille herätyksille voi kuin hymyillä. Linnuille, sekä pojalle.

Huomenna altistan itseni uusille pistoille, sillä suuntaan jo kovin vihreän nenäni Kevät -messuille ja veikkailen, että syyhy sormissani vaan kasvaa..otan sen riskin! Lipun voitin suloisesta Versoja Vaahteramäeltä -blogista! Edelleen, lämpöinen kiitos!  

Muhun lapsena jo istuutunut unelma on oma piha ja puutarhan laitto. Mä olen omakotitalon kasvatti. Ainakin elämäni ensimmäisinä vuosina. Äiti kovasti hoivasi silloista pihaamme ja me lapset saatiin kokea suurta onnea pihalla ja ihan siinä lähimetsässä juostessa. Sieltä se varmasti kumpuilee. Samoin kuin syvääkin syvempi rakkauteni kukkiin ja kasveihin. Ja nyt vihdoin sitten unelma on toteutunut! Oikeesti kiitos Jeesus! Ja joka päivä kiitos!

Nyt noin kolmenkymmenen vuoden haaveilun jälkeen elän vihdoin elämäni puutarhakevättä ja välillä ihan itkettää onnesta.

Moni sanoo, että se into siitä kyllä hiipuu loppukesää kohden, mutta jaksan kovasti uskoa, että rakkautemme kestää läpi kesän ja aina vain seuraavaan. Siihen tahdon uskoa ja tahdon kaikista kuulemistani huolimatta nauttia tästä rakkauden ensihuumasta. Se on tunne, missä kannattaakin vaan lojua, kun se kohdalle osuu.. perhoset ja muut, kyllä kaikki sen tunteen tietää, oli sitten kyse puutarhaan kohdistuvasta tai ihan ihmisten välisestä rakkaudesta.

Eilen aamulla jäi kaurapuuroa jotenkin ihan älyttömän paljon yli ja en sitten millään tahtoisi heittää sitä roskikseen. Lupasinkin miehelleni tehdä siitä kauraleipäsiä, kuten usein tapana onkin. Kuitenkin siinä taas jostain alkoi tulemaan villimpiäkin ajatuksia mieleen ja lopulta löysin itseni leipomassa kaurapuurokakkua kookoksisella sitruunarahkalla! Hah! Jep! Aivan ekstemporena lätkin aineksia yhteen sen perusteella mitä kaapista löytyi ja onneksi sieltä ihan kivasti löytyikin. Aivan kakuksi asti. Instagramin puolella kyseltiin kovasti reseptin perään, mutta todellisuudessa sitä kyllä pitäisi hioa, ennen kuin sen jakaisi julkisena vinkkinä, vaikka hyvää sitä tuli! Kuitenkin melko työläs lopulta ja ei ihan yksinkertainen ohje.. Mutta vaikka en sitä tässä nyt jaakaan, niin haluan rohkaista olemaan keittiössä kokeileva ja uskaltaa uutta! Niin saatat loihtia lähes tyhjästä jotain todella herkullista! Ja tosiaan, helpoin tapa hyödyntää kaurapuuron jämiä on tehdä niitä aiemmin mainitsemiani kauraleipäsiä. Ohje kauraleipäsiin löytyy tästä. 

Eilen iltaruoan ja Pikkukakkosen jälkeen mentiin Ludan kanssa vielä pihalle. Avattiin kasvihuoneen ovi ja nautittiin kyseistä kaurapuurokakkua siellä ilta-auringossa! Miten ihana yhteinen hetki, kun se mussukka siinä malttoi kakkupalaansa nauttia, ennen kuin taas juoksi salamana naapurin poikien katu -sählypeleihin mukaan häärimään. Pieni elohopeainen.

Kevät on niin onnellista! Tiedän silti, että ihmiset myös kärsivät masennuksissaan ja itsemurhapiikit ovat korkeimmillaan keväisin. Niin ja jäiden sulattua varmasti myös hukkuneitakin nousee pintaan. Mikä on enemmän kuin sydäntä särkevää ja musertavaa. Ihmiset aloittavat kevään tunne rinnassaan uusia elämiä perheidensä ja parisuhteidensa ulkopuolella, vaikka vanhassakin olisi vielä paljon kesken.. paljon siis pahaa oloakin liikkeellä kevätpölyisten katujen keskellä. Täyttyneitä, mutta paljon myös kaatuneita unelmia. Ihan tässä mun lähipiirissäkin on tapahtunut suuria, todella surullisia käänteitä ja moni kärsii tällä hetkellä uupumuksesta tai muuten vaan masennuksesta.

En niin naivi ole, etten tätä seikkaa ymmärtäisi tässä kirjoitellessani ja henkilökohtaisesti oma sydän elämää täydeltä pamppaillessa. Kaikki keväät ei omallakaan kohdalla ole olleet ihan tällaista Strömson kaltaista hattaraa, mutta nyt kun näin vähän välillä tuntuu, niin uskon, että minulla on lupa saada nauttia siitä ja olen sen itselleni sallinutkin. Ja siis kyllä, olen ihan samaan aikaan joskus myös väsynyt, jurppiintunut, harmistunut ym. niin kuin kuka tahansa. Kuitenkin tahdon aina tarttua jokaiseen kauniiseen hetkeen, mitä tarjolla on. Tällä hetkellä hyvin paljon. Ja vallitseva tunne onkin onnellisuus ja kiitollisuus. Varamaankin just toisessa järjestyksessä oikeasti. Että ensin kiitollinen ja sitä kautta niin valtavan onnellinen. 

Ja tällä haluan myös rohkaista, että vaikka oma kevääsi tuntuisikin auringosta huolimatta erityisen harmaalta, niin mä todella voin kaikkien kokemieni vastoinkäymisten jälkeen sanoa, että älä missään nimessä luovuta, vaikka hetkittäin olisikin vaikea nähdä harmaan muurin taakse ja vaikka kuinka nyt kuristaisi. Millä elämän osa-alueella tahansa. Aina on toivoa, ihan aina. Ja vaikka miten kliseiseltä kuulostaakin, niin kaikki kipu helpottaa ensin hetki kerrallaan, sitten päivä kerrallaan. Ja lopulta huomaakin jo pärjäävänsä useamman päivän. Vuosien päästä se on muistoa vain. 

Jokaisella jolla on mahdollisuus, tulisi tukea toistaan. Jos en itse olisi kokenut masennusta ja monia elämän tarjoilemia varjovuosia, niin mun lasit olisi ihan todella vaalaenpunaiset ja en millään osaisi ymmärtää masennusta ja ahdistuneisuutta.. tai rahaa koskevaa syvää kuristusta, kun henki ei vaan meinaa enää kulkea haastemiehen lukuisien soittojen jälkeen ja polvet on jo ennestään rukouksesta ruvella. Ja se, kun kaiken ahdistuksen ja yksinäisyyden keskellä tuntuu, ettei mikään auta, helpotuksen toisi vaan jos suistuisi vaikka autolla tieltä ja jos sekään ei auttaisi, niin jospa vaikka se, että teholle päästyä hengityskone tilttaisi ja katkaisisi kaiken kärsimyksen. Nuo oli siis vaan läpikäymiäni tuntemuksiani ja ajatuksia, en onneksi koskaan suistunut tieltä sen pahemmin. Kaikki saamani tuki oli todella tarpeen tuolloin ja siitä edelleen kiitollinen. Ne ajat on mua vahvistaneet ja kasvattaneet ihan todella paljon.

Ja tänä päivänä mä olen niistä vuosista jopa aivan erityisen kiitollinen ja tahdon olla esimerkkinä siinä, että vaikeuksien jälkeen tulee vielä kaunista elämää, vaikka sitä ei millään meinaisi siinä hetkessä uskoa ja elämä iskisi sun hampaat keväiseen asfalttiin kerta toisensa perään.

Mun sydämeni rukous onkin jokaisen tällä hetkellä masentuneen puolesta, että se verho saisi vaan yliluonnollisella tavalla väistyä. Tai että vähintään olisi voimia päivittää lääkkeet kohdilleen ja hakea muuta apua. Jotta pysyisi lujana, kaikesta huolimatta! Aamen.

Jep, minä kun kirjoitan niin aihe voi poukkoilla perunan ja kuoleman välillä, mutta nöyrin kiitos sinulle, joka jaksat näitä tekstejäni aina vaan lueskella. Pelkkää rakkautta ja lämpöä sinne, mun uusien vaalenpunaisten villasukkien myötä. Jotka ihan vaan siunauksena minulle tahdottiin antaa. Edelleen niin mykistyneenä niistä. Kiitos sinulle, joka ne rakkaudella just mulle kudoit. <3

Mahdollisimman paljon siis iloa jokaisen kevätpäiviin! 

Halein, Tiia