Uusi luku

Tätä tekstiä on ollut todella vaikea kirjoittaa. Vielä vaikeampi julkaista. Mutta uskon, että jos jokin asia hirvittää, niin se on vaan hyvä juttu. Vähän niin kuin Benji -hyppy. Onhan se hirvittävää hypätä sieltä tornista, mutta kun uskaltaa vaan pudottautua ja luottaa siihen, että sua kannatellaan, niin se tunne on aivan sanoin kuvailematon! Siispä olen nyt rohkea ja julkaisen tämän. Kerran se kirpaisee ja sitten tulee se huikea helpotus.

Kumpikin mun elämänimiehistäni on omilla viikonloppureissuillaan. Isompi on mökillä ja pienempi on viettämässä isi -viikonloppua. Mulla on siis ollut ihan oma viikonloppu. Heti perjantai aamulla tuli jo ikävä lähtijöitä, mutta kyllä mä niin nautin myös ihan yksikseni olemisesta. Kuitenkin kovin harvinaista viettää vapaata aikaa ihan yksikseni. Sitten on taas maailman ihaninta saada rakkaat takaisin kotiin.

Pientä päänsärkyä on tässä kyllä ollut ilmassa, mikä yleensä meinaa sitä, että mulla on ollut mielellä paljon asioita, mitkä on pitänyt mut otteessaan ja sitten kun ne asiat ikään kuin asettuu uomiinsa, niin mä vapaudun ja sitten alkaa päätä pakottamaan. Sellaista stressin jälkeistä olotilaa.

Mun pää kuormittuu nykyään todella helposti. Jotenkin mä koen, että viimeiset kymmenen vuotta on saaneet sen aikaan. Että osa mun kovalevystä on korruptoitunut ja sitten se ehjä tila täyttyy tosi helpolla ja kuormitun. On se stressi vaan ihmeellinen asia.. Tämä vuosi kaikenkaikkiaan onkin omistettu sille, etten enää stressaisi niin paljon. Ja enkä niin paljon olekaan stressannut, kuin aiempina lähivuosina. Vaikka mulle onkin ihan selkeästi lauennut päälle joku keskittymishäiriön kaltainen tila niin silti koen olevani enemmän läsnä ja kartalla hetkestä, kuin esim. vielä vuosi sitten, puhumattakaan parin vuoden taakse. Kiitän itseäni siitä, että tajusin vihdoin alkaa jarruttamaan ja opettelin myös sanomaan ei. Jarrutusmatka on ollut ihan hillittömän pitkä, mutta olen mielestäni onnistunut siinä suhteellisen hyvin. Olen myös oppinut vetämään rajoja ja sanomaan myös ei, nyt olen harjoitellut sitä koko ajan vielä enemmän.

Paljon on mahtunut vuosiin, mutta en tässä kohtaa pureudu kaikkeen siihen draamaan. Lähinnä nyt haluan kertoa fiiliksiäni tekemiäni kakkuja kohtaan ja pureutua siihen tekemisen kaareen, missä olen viimeiset kolme vuotta ollut. Mä olen alusta asti tahtonut toimintani olevan mahdollisimman aitoa ja läpinäkyvää, siispä tämäkin tekstini tulee sellaisenaan.  Ja koska mä olen pohjustaja, alkaa tämäkin pohjustuksella sukeltaen muutaman vuoden taakse.

Perinteinen leivonta

Rakastuin syvästi pertsaan, eli perinteiseen leipomiseen noin seitsemän vuotta sitten, odotin silloin poikaani. Tiesin jo aiemmin, että tulen leipomista rakastamaan, mutta elämässä ei vaan ollut vielä ollut sille tilaa. Mä olin pienestä asti haaveillut, että osaisin tehdä niin herkullista mustikkapiirakkaa, kuin mummini. Äidin äiti, joka on muutenkin melkoinen kotitalous -ihme. Silloinen seinänaapurini Laura oli kova leipomaan ja muistutti minua usein siitä, kuinka minunkin tulisi leipoa, kun kerran tahdon.. mutta aina oli se himputin kiire. Kunnes sitten jouduin pakkolepoon ennenaikaisen synnytyksen riskin vuoksi. Sain kuitenkin luvan istua ja minähän sitten aikani levättyäni otin korkean keittiöjakkaran käyttöön, istuen aloin leipomaan.. Ja voi että mä leivoin paljon.

 

 

Isäni on aikanaan opiskellut leipuriksi, mutta ne hommat hän lopetti kylläkin jo ennen syntymääni. Kotona meillä on kuitenkin aina leivottu kummankin vanhemman johdosta, mutta erityisesti koristeluasiat mulla jäi jo pienenä mieleen. Pursottelu..ai hitsit mun pienet silmäni nautti katsoa, kun kermavaahto pursusi kauniisti ja erityisen tarkasti silitellyn kermakakun päälle täydelliseksi ruusukkeeksi. Iskä on maailman tarkin ja huolellisin kakun päällystäjä.. Hän on lisäksi myös kova opastamaan, joten sain jo silloin pienenä tarkat opit, kuinka tulisi toimia ja miten saa parhaan tuloksen aikaan. Kuinka kääriä leivinpaperista pursotin pussi ja ja miten ohjailla tyllaa, eli pursotusterää kauniisti.

No silloin odotusaikana sitten leipomisesta vihdoin täysillä innostuessani mä leivoin joka lähtöön. Oikein toivoin, että olis joku syy saada leipoa. Ahmein kaikki Leivonta -lehtien ohjeet ja tietenkin kokeilin niistä upeimmat ja herkullisimman näköiset heti lehden pudottua luukusta. 

 

Pojan nimiäsijuhliin pyysin kuitenkin leivonta apua aiemmin mainitsemaltani ystävältäni Lauralta, sillä olin niin imetyshuuruinen ja huonosti nukkunut, että asiat ei pysyneet hetkeä pidempään päässä. Itseasiassa minulla oli vielä päällä keittiökieltokin.. Muutamasti, kun olin huurupäissäni jättänyt liedelle jotain sulamaan ja meinannut kolmesti saada tulipalonkin aikaan, niin tällainen minulle asetettiin, kunnes saisin taas vähän tolkkua tekemisiini. Oli siis paras kutsua paikalle apua. Myös silloinen anoppini otti suuresti osaa juhlien tarjoilujen valmistamiseen ja myöhemmin myös muissa juhlissa. Häneltä mä sain myös herkullisia reseptejä kokeiluun, sekä monenlaista vinkkiä.

Myöhemmin sen jälkeen omat sormet oli taas luvallisesti kulhojen äärellä takaisin ja intoni leipomiseen vaan kasvoi. Sain jopa lähipiiristä tilauksia ja itsevarmuus tekemiseenkin kasvoi sitä myötä. Mulle sanottiin, että voisin aivan hyvin alkaa mainostamaan tekemisiäni, mutta en mä todellakaan uskaltanut silloin edes unelmoida sellaisesta. Kuka nyt oikeasti haluaisi just mun kakkujani.. Kyllä se silti jäi salaisena unelmana takaraivoon hautumaan.

Aloin jonkin ajan kuluttua voimaan melko huonosti ja mun naamassa kukoisti aivan jäätävä akne. Se mulle oli pikkuhiljaa muodostunut jo heti pillereiden poisjättämisen yhteydessä, mutta sokerileivonta kyllä kivasti ruokki sitä kukkimaan entistä voimakkaammin. Akne useimmiten kertoo kropassa pesivästä tulehdustilasta. Valkoinen sokeri on tulehdukselle ihan ykköslemppari herkkua.

 

 

Rakkaus raakaleivontaan

Viitisen vuotta sitten mä aloitinkin suuren ruokaremontin, minkä yhteydessä hyvästelin lehmänmaitotuotteet, kaikki viljat ja etenkin sen valkoisen sokerin. Itkin siis ihan kirjaimellisesti itseni uneen, että millä nyt herkutelisin ja mitä nyt leipoisin.. Olin ihan aidosti hajalla asian kanssa. Kunnes sitten jostain kaupan reseptilehdykästä löysin ohjeen raakakakkuun. Se oli suoraan sanottuna vähän pahaa, mutta siitä kuitenkin lähti oma innostukseni raakakakkuja kohtaan ja muutamat sauvasekoittimet rikottuani aloin päästä ihan syvällekin niiden maailmaan.

 

 

Akne parani muutamassa kuukaudessa ja voin silloin paremin kuin koskaan. Tuntui, etten ikinä enää voisi laittaa suuhunu perinteistä herkkua, sillä se tuntui niin väärältä puhdistunutta kehoani kohtaan. Iloitsin hyvästä ihosta niin paljon, etten millään olisi tahtonut enää aiheuttaa sille paiseita vain sen takia, että tahdoin syödä jotakin minulle sopimatonta. Löytämäni uusi makumaailma oli pelastukseni hyvinvointiin. 

Neljä vuotta sitten syksyllä järjestetyssä ravintolapäivässä meillä oli kahden ystäväni, Maipin ja Leenan kanssa oma pikkuinen kahvila, missä myimme kahvin lisäksi ihania vegaanisia sosekeittoja, siemenkräkkereitä, sekä raakaherkkuja. Päivä oli tuottoisa ja unelma kakkujen tekemisestä työkseni alkoi kasvamaan sen myötä pikkuhiljaa suuremmaksi. Nämä ihanat naiset oli mua muutenkin kannustaneet raakakakkujen saralla ja kumpikin oli jo siinä kohtaa multa kakkuja tilanneetkin. Tottakai se hiveli mieltä, mutta itsevarmuus asian suhteen oli silti vielä kovin alhaista tasoa. Etenkin yrittäjyyttä kohtaan, mistä en silloin varsinkaan tajunnut todellisuudessa hölkäsen pöläystä. Mua ihan nauratti ajatus itsestäni yrittäjänä. Olen ehdottomasti visionääri -tyyppinen, suuri haaveilija/unelmoija, luovahullu, mutta se yrittämiseen vaadittava tarkka asioiden huolehtiminen ja kirjanpitopuoli.. hah, se minusta puuttui täysin ja oli myös alue, mihin ei todellakaan kiinnostanut heittäytyä.

Yrittänyttä ei laiteta..

Kolme vuotta sitten syksyllä olin kuitenkin monien itkettyjen öiden ja avioerosta aiheutuneiden sydänsurujen raapimana käynyt todella pohjalla ja samalla kasvattanut nahkaani monta senttiä vahvemmaksi, valanut itseeni yliluonnollista itseluottamusta ja monien valvottujen öiden ja muiden mutkien kautta päätynyt kuitenkin siihen pisteeseen, että virittelin jo pystyyn omaa toiminimeäni. Kuka olisi uskonut, en ainakan minä itse!

 

 

Ja voi yhden tähden kuinka hukassa mä olin kaupparekisteri -lomaketta ja niitä muita lomakkeita täyttäessäni. Muutama oli luvannut mua sen kanssa auttaa, mutta pakko myöntää, että koska se oli mulle niin totaalisen Hepreaa, niin en mä edes ymmärtänyt mitä mulle etäältä neuvottiin. Siinä vasta tuskainen yö oli, kun itsekseni pähkin niitä asioita, enkä oikein kehdannut keneltäkään kysyä, sillä mun koko toiminta olis siinä kohtaa taatusti kyseenalaistettu. Hassu pieni nainen.. ja niin mä kyllä oikeesti itsekin ajattelin. Mä en saanut starttirahaa, sillä toimin myös poikani omaishoitajana. Se on sellainen hölmö laikipykälä nimittäin.

 

Yhdessä alkuun

Mun sydämeen nousi palava tarve jakaa tietoutta näistä vaihtoehtoisista herkuista, mitkä oikeasti voivat maistua ihan huikeelta, kun niihin vaan panostaa. Jotenkin aloin kampanjoimaan sen puolesta, että jokaisella on lupa herkutella, vaikka kärsisi allergioista tai olisi syystä tai toisesta ruoka-ainerajoitteinen.

Aloitin tarjoamalla palveluitani firmalle nimeltään Green Street. Yrittäjään olin tutustunut noin vuosi takaperin, yhteisten tuttujen häissä ja ihan samoihin aikoihin äitini oli ostanut mulle myös lahjakortin kyseisen firman raakasuklaa workshoppiin.

Aloitin Greens Streetillä ohjaamalla kakku- ja raakasuklaa workshoppeja, sekä olin mukana käynnistämässä firman raakakakkujen jälleenmyyntiä ja niitä myyntikakkuja tehden. Samaan aikaan yrittäjä lähti maailman ympräimatkalleen ja jäin vastuuseen Suomen puolella firman pyörittämisestä käytännössä. Tilanne olisi saattanut olla toinen, jos en olisi ollut pienen erityistarpeisen yh-äiti, mutta sillä combolla se oli kyllä aivan jäätävät kolme kuukautta.. Sain kokea mitä 24/7 yrittäminen on ja vaikka en ollut edes vastuussa firman rahaliikenteestä tai muista hallinnollisista asioista, niin nukuin kyseisen ajanjakson aikana noin kolmisen tuntia yössä.. Samaan periodiin sisältyi myös firman tilojen muutto, kun Kallion Rupla sai alkunsa ja Green Street muutti saman katon alle. Ruplan synnytysprosessissa sain myös olla aitiopaikalla ja osallisena. Kuitenkin kevään tullen oli aika sanoa heipat pojille ja talolle. Tuntui, että kaikelle aikansa ja nyt oli aika lähteä.

Sain Foodinilta tarjouksen ryhtyä pyörittämään kakkutoimintaa täällä Helsingin päädyssä ja pian jo pystyttelimme kuvioita pystyyn. Tässä kohdin olin jo kovastikin voimani käyttänyt, mutta tuntui, että täytyy vaan pysyä liikkeessä, jotta ei hyydy. Puolisen vuotta oli rahkeita kokeilla Foodinin Herkun ja minun yhteisiä siipiä, mutta voimat siinä loppui. Pakkasimme muutamien isojen vastoinkäymisten jälkeen kamat kasaan ja päädyimme yhteisesti hautaamaan ajatuksen kakkulinjastosta. 

 

 

Uutta kohti

Kuukauden päivät lepuuttelin siipiäni ja nuolin haavojani, kunnes rahat oli lopuillaan ja oli pakko jatkaa. Päätin, että kyllä minusta on siihen yksin ja tuntui kaiken jälkeen todella puhdistavalta ryhtyä toimimaan 100% yksin rakkaan Onnenrusina nimikkeen alla. Yhteistyöni Foodinin kanssa jatkui kuitenkin vahvana ja heidän raaka-aineitaan olen käyttänyt täysin poikkeuksetta tähän päivään asti ja edelleenkin käytän. Syy on aivan selkeä, sillä olen tahtonut kakkujeni olevan lähtöisin laadukkaista raaka-aineista ja Foodinin kohdalla luottamus asiaan on täysi. Sydämellä tekeminen yhdistää.