Anna sen hehkua, mikä hehkumaan on luotu

Kirjoitettuani eilen valmiiksi tämän tekstin mä taas kerran ajattelin, etten mä kyllä tätä aio julkaista. Selailtuani siinä Instagramia mä huomasin Johannes ”Hatsolo” Hattusen a.k.a Valkoisen gorillan julkaisseen uuden Arvostus nimisen podcast -jakson ja koska aihe oli just sitä, mitä mä olin tässä tekstissäni pyöritellyt niin yhdistin samantien puhelimen bluetoothilla kaiuttimiin ja annoin Johanneksen viisaiden ja inspiroivien sanojejn virrata. Hymyilin siinä kuunnellessa itsekseni niin leveästi.. Mä tajusin, että mun oli selvästi tarkoitus se siihen kohtaan kuunnella, jotta saisin varmistuksen mun omille ajatuksilleni. Joskus me vaan tarvitaan vähän toisen tuuppaamista ja tämä tuuppaus osui kyllä kohdilleen. Kiitos Johannes!

Kuuntelin heti perään useammankin session ja voin vaan todella lämmöllä suositella eteenpäin! Ellet siis ole jo hänen kuulija, valmennettava, tanssitettava tai vähintään Hatsolon Instagram seuraaja, niin tee niin kuin Johannes sen kovaan ääneen sanoisi: Ota haltuun!! 

No sitten siihen mun alkuperäiseen kirjoitukseeni. Tietenkin pohjustuksen kautta:

Olen kirjoitellut näitä mun blogejani nyt reilut viisi vuotta. Tuntuu, että olisin kirjoitellut pidempäänkin ja toisaalta, kuin vasta olisin kirjoittanut ensimmäisen kerran. Aika kuluu niin nopeasti.

Mä oon ihmisenä melko avoin (Lue: hyvinkin avoin). Sitä oon myös kirjoittajana. Olen kirjoittanut suht harvoin, mutta melko pitkiä tekstejä, missä pääsääntöisesti on aina tullut esiin jonkun verran minua paljastavia asioita tai sitten tekstissä on muuten vaan ollut kovin avointa puhetta juuri siinä kohdin eletystä elämästäni.

Aiheet on olleet lapsen kehitysvamma diagnoosista avioeron kautta masennukseen, bongahdellen ajatuksiini yksityisyrittäjyyden ihanuudesta ja kamaluudesta. Siinä välissä kuitenkin hyvin paljon myös elämän kauneudesta, onnellisuudesta, onnistumisista, uudelleen rakastumisesta ja elämän kokonaan uudelleen rakentamisesta. Hyvin paljon, ellei jopa pääsääntöisesti on tullut kirjoitettua kirjoituksia maailman ihanimmasta ja rakkaimmasta pojastani. Samalla myös matkasta itseeni ja omista oivalluksista kaikkien tapahtumien keskellä. Mukaan on mahtunut toki aina muutama vähintään gluteeniton resepti, silloin tällöin tipahdellen. 

Olen kirjoittanut kolmelle eri blogi -jalustalle, niistä ensimmäinen ja tämä nykyinen ovat vielä tallessa. Keskimmäinen katosi edellisten nettisivujeni mukana. Tekstit kuitenkin tallensin ennen sivujen tuhoa muistiooni siltä varalta, jos itse joskus intoudun niitä lukemaan. 

Ensimmäisen blogin tekstejä kahlatessani nousi kyllä kaikenlaisia ajatuksia mieleen, mutta päällimmäiseksi nousi kiitollisuus siitä, kuinka sain 3,5 vuotta olla kotona tuon pienen ikiliikkujani kanssa ja sain olla aivan 100% osallisena ihan jokaisena päivänä hänen tärkeinä elämän pohjan rakennus -vuosina. Se on ollut mulle itsellenikin niin arvokasta aikaa. Ja en tajua, että miten olen niinkin monta tekstiä saanut aikaiseksi kirjoittaa, vaikka kovasti jokaisen tekstin alussa itseäni soimasinkin siitä, kun blogi ei ollut päivittynyt toivomaani tahtiin. 

Sen jälkeen avasin uuden sivuston kakku -tilauksiani varten ja ohessa siinä pyöri myös mun blogini. Muutenkin niihin aikoihin aukesi aivan uudenlainen elämänvaihe. Elin arkea erityislapsen yksinhuoltajana ja pyöritin samalla omia yrityskuvioitani. Aivan älyttömät pari vuotta. Edellä mainituista asioista, rahaongelmista ja toipumisajastani liittyen avioeroon kirjoittelin silloiseen blogiin ja ehkä ihan hyväkin, että se on enää vain pelkkä muisto ja sivut ovat poissa. Olin monestakin aiheesta silloin jonkin verran ahdistunut, mistä syystä mielelläni itse muistelen sitä aikaa nykyään suuremmin yksityiskohtiin menemättä niillä ajatuksilla, että selvisin!

Vuosi sitten sain vihdoin avattua tämän nykyisen sivun ja ajattelin, että nyt alkaa kirjoitustahti tihenemään! Kuitenkin mun ajatuksia varjosti eräältä tuntemaltani henkilöltä tullut muutama todella ikävään sävyyn saatu palaute aiemmista kirjoituksistani, persoonastani ja siitä kuinka naurettavaksi teen itseni sosiaalisessa mediassa. Kuinka olen sokea itselleni ja ulos annilleni. Kun palaute kohdistui samalla myös äitiyteeni, niin huomasin alkaneeni himmata ja poistaa avoimmuutta kirjoituksistani, sekä kirjoittelemaan lähinnä vaan ruokaa koskevia kirjoituksia vain hipaisten elämää, mitä siinä samalla tapahtui. 

Vaikkakin ihan alun alkaen se mun juttuni on ollut just nimenomaan kirjoittaa aidosti, avoimesti ja rehellisesti siitä, mitä milloinkin mielellä oli. 

Olen toki jo myös aiemmin kirjoittanut ruoasta, sillä se nyt vaan jotenkin suuresti on sydämelläni. Mutta mulla on suuri tarve voida kirjoittaa muutakin. Silti kyseisen palautteen saattelemana huomasin asian suistuvan siihen suuntaan, että päivittelin vain silloin tällöin reseptejä. 

Koko blogi -homma alkoi tuntua puulta, sillä siitä puuttui se syvyys, minkä olin jo joskus antanut näkyä ja palautteesta pääteleen myös hyvällä tavalla tuntuakin. Olin antanut minua loukanneiden sanojen vallata liikaa tilaa mun omista ajatuksistani ja aloin ylianalysoimaan kaikkea kirjoittamaani ja julkaisemaani. Monesti oon kirjoitellut, mutten ole sitten kuitenkaan julkaissut.

Jotenkin annoin vallan jollekin, mikä ei ollut edes millään tavalla rakentavassa muodossa ilmaistu ja samalla aloin peittelemään mun omaa luontaista iloa ja intoa, mikä mussa on aina ollut ja minkä tuo palautteen antaja tahtoi sanoillaan siinä kohdin lytätä. Henkilö oli minulle tuttu ja siksi se kolhasi niin syvältä. Ventovieraan sanomisilla ei ole minuun tällaista vaikutusta, vaikka aina negatiiviseen sävyyn tulleet kommentit voikin hetkellisesti harmittaa.

Aloin kuitenkin pitämään itsekin mun juttuja vähän naurettavana. Ja sehän vasta kaikista naurettavinta on! Mikä ansa! Etenkin, kuin asiaa käsiteltyäni tajusin, että palautteen antajalla on itsellä ollut kurjia tilanteita silloin elämässään ja olemukseni, sekä kai myös ihan pelkkä olemassaolonikin ärsytti häntä.

Oli minulta väärin itseäni kohtaan ottaa niitä sanoja vastaan. Niin kun käy, sitä alkaa sotimaan itseään ja sisintään vastaan. Tästä on siis nyt jo yli vuosi, mutta se silti vei minut sukeltamaan syvälle itseeni ja nousu takaisin uuden, paremman tiedon kanssa kesti aikansa. Juttu on nyt kyllä käsitelty, mutta vielä joku hetki sitten huomasin joidenkin äänien huutelevan mun päässäni jotain ihan urpoa, mihin meinasin takertua. Mutta onneksi mä jo tiedän lopulta paremmin.

En tiedä, mutta uskaltaisin väittää, että jokaisella huutelee välillä äänet päässä jotain ihan perätöntä.. 

”Älä tee noin, mitä ne ihmisetkin oikein ajattelis! Älä vaan uskalla!! Mieti sitä, kuinka taas innostut ja sitten kosahtaa”.. ”Äläkä ainakaan ole ittes jos niin teet, sä oot naurettava ja samoin sun juttusi! Sinuna pitäisin tuonkin ajatuksen ihan vaan itselläs..”

Ei just samoja asioita, mutta jokaisella niitä omia, eri volyymilla.. Osa äänistä voi olla aiemmin kuultua ja meille jostain suunnasta uskoteltua, mutta lopulta omat ajatukset on heittäneet siihen päälle vielä lisää väriä ja mojovasti ekstrahöystettä. Ajatukset saa lopulta valtavat mittakaavat. Mikä valheellisuuden mahtava ilmentymä ja kaikki se yhdessä pienessä päässä.

Tottahan kuitenkin on se, että teit niin tai näin, niin ikinä et voi miellyttää ihan jokaista, se on mahdottomuus. Me eletään jokainen niin omista koloistamme käsin ja se mitä siellä kunkin omassa kolossa on meneillään voi olla mitä vaan ja on vaan hyväksyttävä se tosi, että jostakin kolosta saatetaan murista just sulle, vaikka et todellisuudessa ole ollut se, joka on hänen muroihinsa pissinyt, mutta sinun olemuksesi tai ulos anti saattaa kolhaista jotain vanhaa haavaa ja siitä seuraa mätäinen ryöppy niskaasi.

Jos jotain todella haluaa tehdä, niin on vain kertakaikkiaan hyväksyttävä se, että aina löytyy se joku, jota sinä et miellytä ja hän saattaa tahtoa sen sinulle ilmaista. 

Ensimmäinen pointti mitä tahdon siis tästä omasta kelastani jakaa myös sinulle joka tätä luet, että jos alkaa miettimään liikaa, ylianalysoimaan ja himmailemaan itseään niin lopputulema ei vaan ole sitä mitä tahdoit ensisijaisesti alkaa tekemään ja lopulta huomaat, että se sun oma, meihin jokaiseen lähtökohtaisesti istutettu luontainen loiste on vaan siinä himmaillessa kadonnut tai vähintäänkin kovasti himmentynyt.

Mutta ei anneta sen tapahtua! Sinua ja sun juttujasi tarvitaan! Sun tarvitsee tulla kuulluksi juuri sellaisena kuin SÄ olet! Älä ikinä anna sun kimallettasi pois, se on sun ja sut on tarkoitettu levittämään sitä!

On tasan tarkkaan meidän omissa käsissä mitä me itse ajatellaan itsestämme ja ei siinä voita mitään, jos käpertyy jonkun toisen sanomisten taakse piiloon! Tietenkin niin on helppo tehdä, mutta lopulta vaan me itse kärsitään siitä ja estetään omien hyvien vibojen matkaamista eteenpäin tai estetään jopa kokonaan niiden syntymistä, jos jää mylvimään jossakin aivan epäolennaisessa. Esimerkiksi mitä mä oon tehnyt, eli ollut kytkeytyneenä johonkin ihmeen ylianalyysi tilaan.

Toinen pointti mulla on se, että AINA löytyy osoitteita, mihin lähettää syytös siitä, että miksi jokin asia ei ole omassa elämässä mennyt suunnitelmien mukaan. Ihan aina! Mutta oikeasti ainoastaan meillä itsellä on se vastuu siitä, että miten me reagoidaan ja annetaanko negatiivisen vaikuttaa. Myös me itse ollaan vastuussa siitä mihin tekeminen ja elämä ylipäänsä jatkossa menee ja antaako kyseisille asioille valtaa ainakaan enää jatkossa vaikuttaa itseensä. Me ollaan paljon arvokkaampia, kuin sellainen itsetuhoinen käytös, joka painaa meidät pauselle vain siksi, mitä joku toinen on tehnyt tai sanonut. Oikeesti! 

Nyt on ainakin mun tullut aika ottaa taas ryhtiaskel ja viimeistään lopettaa ylianalysointi ja kaikki muut turhat ajatukset!

Jatkaa taas tekemistä juuri sellaisena, kuin mä olen ja antaa sen tulla ulos sellaisenaan, kuin se tahtoo ulos tulla. 

Mulla on jatkuva sisäinen palo saada jakaa iloa ja tiedän, että se on mulle annettu lahja ja olis väärin olla käyttämättä sitä. On vähintäänkin mun tehtävä arvostaa mun lahjojani ja lakata tuhlaamasta aikaa! Ja sama koskee meitä kaikkia! Eks niin!

Viime syksynä ryöppäytin pitkän tekstin siitä, kuinka päätin lopettaa kakkujen täysipäiväisen tekemisen ja keskittää ajatuksiani hiukan pois päin kakuista niin, etten enää ajattelisi niitä 24/7. Välillä tuntui, että elämä oli pitkälti pelkkää kakkua ja välillä se tuntui määrittelevän jopa identiteettiäni. Tahdoin muutosta asiaan ja nyt reilu puoli vuotta kirjoituksesta koenkin päässeeni asian kanssa parempaan tasapainoon ja oon itselleni kiitollinen siitä, että uskalsin hypätä. Muutenkin elämä tuntuu nyt harmonisemmalta, kuin varmaan koskaan. Ja mun identiteettini on taas vahvempi, se on Hänessä, joka minut on luonut, ei kakuissa tai missään muussakaan. Koen, että musta on vihdoin taas antaa enemmän muillekin!

Samoihin aikoihin, kun sitä tekstiä kirjoitin niin me saatiin tieto meidän uudesta kodista, minne kovin pian siitä sitten jo muutimmekin. Syksy meni, vaihtui talveksi ja ihan on kevät jo korvillaan kohta. Ajan juoksu on jotain niin käsittämätöntä! 

Mä oon kuitenkin ollut täällä asuessa niin onnellinen ja oon saanut myös levätä vuosien väsymystä pois. Tää on ihana koti, just täydellinen meille tähän kohtaan elämää.

Hyviä uusia juttuja alkoi heti tapahtua, kun irrotin siitä, missä väkisin tahdoin vaan itse roikkua ja luulin, etten olisi mitään ilman sitä.

Mitä mä halusin siis kaiken pohjustamani myötä myös sanoa, että mulla hirmusti sormissa syyhyäisi taas vähän kirjoitella.. Oikeastaan koko alkuvuosi on ollut se tunne näppysissä, mutta en oo vaan sallinut tekstin virrata. Tahtoisin taas alkaa kirjoittelemaan just sitä, mitä milloinkin mieleen juolahtaa. Jakaa sitä iloa, mitä muhun on istutettu. Missä muodossa milloinkin. Joskus voi joku asia harmittaakin ja niitä on myös hyvä jakaa, sillä meillä kaikilla on asioita, minkä kanssa kamppaillaan ja vertaistuki on parasta.

Katsotaan mitä tästä nyt tulee. Ainakin tahdon taas monennen kerran yrittää. Joskus aloitin sillä ajatuksella, että jos edes yksikin ihminen saa mun kirjoituksista itselleen jotakin hyvää, niin homma on silloin jo ihan pelkkää voittoa!

Ja koska oon pohjimmiltani kuitenkin hyvinkin rohkea, rohkenen myös tähän loppuun kysyä, että kukahan on vielä mukana?

Toivottavasti just sinä! <3Olis ihanaa, jos ilmiantaisit itsesi kommenttikenttään ja kertoisit vaikka sun kuulumisia! Tai sun suunnitelmista/haaveistasi tälle alkaneelle vuodelle!

Missä sä haluut ottaa ryhtiaskeleen tai jos oot antanut jonkun toisen seisoa sun edessäsi, niin kuinka aiot jatkossa toimia? Mä haluun kuulla!

Jos sun hohde on ollut pölyn peitossa niin mä tahdon, että sä laitat sen taas loistaa!

Iloa sun loppuviikkoon! 

Halein, Tiia

11 Comments

  • Reply
    Hanna
    22.3.2018 at 17:07

    Ihana Tiia, sulla on kyllä kyky kirjoittaa ja loistaa <3 itse oon paljon viimeaikoina tehnyt työtä itteni kanssa, et millainen tyyppi oon niin itsenäni, vaimona,äitinä kun pomonakin… olen täydellinen näin epätäydellisenä ja tahdon loistaa sen kautta, että osaan hyväksyä sen 🙂

  • Reply
    Tiia
    22.3.2018 at 20:29

    Hei Hanna! Ja ihana kommentti, kiitos kun kirjoitit! ❤️ Ja sä sen hienosti muotoilit: Parhaiten me loistetaan just itsenämme, kaikkine rosoisuuksinemme. 😌

  • Reply
    Nimetön
    22.3.2018 at 22:51

    Ihan huikeeta Tiia❤️ Jotenki niin hauska lukea tätä tekstiä ku oon paljon miettiny samoja juttuja tässä alkuvuodesta ja vaam todennu että taa maailma vaan tarvii jokaista meista loistamaan just sitä erityistä valoa mika just meille on annettu ja sita ei voi kukaan ottaa meiltä pois. Anna palaa vaan sä oot nii lahjakas kirjottaja ja ei senkään takia vaan myöskin mita kaikkea kannat sun sisällä ja mitä kokemuksia sulla on. Oot huikee nainen ja ois nii huippu lukea taas sun ajatuksia ❤️❤️❤️

    • Reply
      Tiia
      23.3.2018 at 11:41

      Kiitos niin paljon sun sanoistasi ja että jätit kommentin!😘
      Se on just niin!! Meitä jokaista valoinemme tarvitaan! Todellakin! En tiedä, onko laulu sulle tuttu, mutta mulla soi usein päässä sellainen lasten laulu kuin ”Valo pieni mulla on, se loistaa niin kirkkaasti… kirkkaasti, kirkkaasti, kirkkaasti..” ja sitten sitä hoetaan ja seuraavassa säkeistössä sanotaan ”Kiysaaja tahtoo sen sammuttaa, se loistaa niin kirkkaasti, kirkkaasti, kirkkaasti, kirkkaasti..” viimeisen säkeistön sanoma on:
      ”Piilon ens sitä pane, EN, se loistaa niin kirkkaasti, kirkkaasti, kirkkaasti…”

      Se on aivan mahtava!😃

      Meidänkin aikuisenakin tulis lapsen lailla vaalia meidän pientä, mutta kirkasta valoa.♥️

      Iloa sun kevääseen!

      • Reply
        Tiia
        23.3.2018 at 11:42

        *kiusaaja tahtoo sen sammuttaa

  • Reply
    Mirkku
    23.3.2018 at 00:09

    Musta on aina yhtä ihana lukea sun kirjoituksia – olet todella lahjakas kirjoittamaan – mutta sen lisäksi asiat mistä kirjoitat, vaativat rohkeutta ja avoimuutta. Sinun ihanan positiivisuus tulee läpi kaikesta mitä kirjoitat, toivottavasti kerkiät nyt päivitellä useammin 🙂 ! Itse haaveilen tälle vuodelle asunnosta sekä siitä, että saisin oman unelmani taiteeni myymisestä printteinä käyntiin tavalla tai toisella 😉 ihanaa kevättä koko teidän perheelle!

    • Reply
      Tiia
      23.3.2018 at 11:56

      Voi mitä sanoja! Kiitos niin paljon!♥️
      Ihana kuulla, että olet mukana ja fiilistelet tekstejäni, jokainen lukija merkitsee mulle ihan todella paljon!
      Mä siunaan täältä sun suunnitelmiasi ja uskon, että sä breikkaat ennen kaikkea sun taiteella, mutta myös sun tulevilla printeilläsi! Jos sulla on joku instatili/nettisivu tms. missä niitä voi katsella, niin linkkaa tähän alle, että päästään ihailemaan!☺️ Ja asunto -asia ratkeaa myös varmasti, usko mua! Kiitos paljon vielä ja ihanaa kevättä myös sulle!

  • Reply
    Nimetön
    23.3.2018 at 03:09

    Go baby!

    • Reply
      Tiia
      23.3.2018 at 11:58

      <3

  • Reply
    Maippi
    24.3.2018 at 17:02

    Tiia❤️ Ihanaa että loistat ja annat palaa!
    Pus😘

    • Reply
      Tiia
      26.3.2018 at 07:31

      Maippi!♥️

    Leave a Reply