Pienenä oli niin parasta miettiä jo etukäteen sitä, minkä posliiniesineen tai muun tilpehöörin sitä paketoisi pienillä käsillään äidille äitienpäivänä lahjaksi. Itsetehdyt kortit ja muut käsityöt lukeutui siihen tietenkin mukaan.
Lapsena Äitienpäivän aamun koittaessa muistan jännityksen määrän olleen aivan käsinkosketeltavaa. Jännittävää oli nimittäin se, että onnistuuko saamaan ulko-oven tarpeeksi hiljaa auki, että pääsi keräämään tuoreet valkovuokot äidille lahjan kylkeen, mutta eniten jännitti kyllä se, että saiko iskän kanssa kaiken sen keittiössä tapahtuvan yllätyshärdellin onnistumaan niin, että äiti ei vaan vielä heränny siihen kaikkeen kolisteluun ja supatukseen.
Äitiä usein puolestaan jännitti se, että osaako näytellä tarpeeksi yllättynyttä, kun on kuitenkin itse herännyt jo pari tuntia sitten siihen valkovuokkojen keräämiseen liittyvään ovenavaukseen ja siitä lähtien miettinyt hetkenä minä hyvänsä tapahtuvaa ”yllättävää” herätyshetkeä. Samalla sitä on tietenkin pidätellyt pissahätää, ettei vaan pilaisi vessan oven käydessä mahtavaa yllätysmomenttumia..heh.
Muistan varhaislapsuuden äitienpäivät erityisen onnellisina päivinä. Aurinko paistoi aina ja meillä oli useimmiten siskojen kanssa uudet kesämekot päällä. Aamupalan jälkeen lähdettiin yhdessä käymään jossain kivassa paikassa syömässä ja rakkaat isovanhemmat nähtiin myös jossakin kohdin päivää. Toki muunlaisiakin varmasti oli, mutta tuollaisina muistan ne parhaimmillaan ja muuta en oikeastaan tahdokaan muistella.
Kun itse seitsemän vuotta sitten tulin äidiksi, oli odotukset äitienpäivää kohtaan muodostuneet kuin automaationa omien lapsuudenmuistojen kaltaisiksi. Jokseenkin kultaisiksi. Vuosien näyttäessä myös toisenlaisia äitienpäiviä, ne kaikista kultareunaisimmat odotukset karisivat.
Eilen vihdoin sain viettää yhden lapsuudenmuiston kaltaisen, todella kultaisen äitienpäivä -aamun, mutta tällä kertaa siis äidin vinkkelistä. Pohjustaakseni sen verran, että mitään muita odotuksia ei ollut, kuin se, että se vietettäisiin yhdessä.
Illalla Teemu (kohta jo vuoden verran aviomiehen ja isäpuolen titteliä kantanut mieheni) sanoi, että hän voisi aamulla herätä Ludan kanssa ja mä saisin nukkua, jos vielä nukuttaisi. Kuulosti diililtä, johon mieluusti tartuin, sillä aamut on meidän kotona yleensä kovinkin aikaisia.
Viime viikolla oli Helatorstai ja sen vuoksi oli Ludalla vielä perjantaikin vapaapäivä. Viikonloppu oli siis nelipäiväinen. Keskiviikkona Ludan tullessa koulusta mä löysin hänen repustaan upean itsetehdyn äitienpäiväkortin, sekä Ludan itsensä kasvattaman kukantaimen. Vein ne hänen luokse ja kysyin, mitäs hän tahtoi niille tehdä. Mun yllätykseksi hän heti hihkaisi iloisesti niitä minulle samalla ojentaen:
”Hyvää äitienpäivää, äiti!”
Ensimmäistä kertaa ikinä kuulin sen lauseen ja se tuntui niin hunajalta oman pienen suusta. Halattiin isosti, hän lähti jatkamaan leikkejä ja minä jäin siihen tihrustamaan liikutusitkua..
Siinä nelipäiväisen viikonlopun aikana hän kävi hakemassa kyseisen vehkan 4-5 kertaa käsiinsä ja ojenteli sen yhtä monesti mulle toivottaen joko:
”Onnea, äiti!” tai ”Hyvää äitienpäivää toivoo Luda!” – Niin kuin kortissakin luki.
Joka kerta tuntui yhtä ihanalta! Eniten tuntui ihanalta se, että hän oli taas mennyt kehityksessä eteenpäin ja ymmärtää asioita koko ajan hiukan laajemmin. Samoin puheen kanssa on tullut niin ihanaa kehitystä. Ja paljon pohtivaakin keskustelua.
Yhtenä iltana hän kysyi multa trampalla pomppiessaan:
”Mikä se äitienpäivä on?”
Kerroin, että se on päivä mikä vietetään tilanteen salliessa yhdessä oman äidin kanssa ja silloin juhlitaan äitejä. Lisäksi silloin saatetaan vähän erityisesti hemmottellakin äitiä.
Hän vastasi tähän oivaltavalla ja painokkaalla äänensävyllä:
”Ahaa! Niin, niin!”
Ja jatkoi pomppujaan.
Seuraavana iltana nukkumaan mennessä hän halasi mua ja sanoi mulle hempeällä äänellä:
”Äiti, minä rakastan sinua! Olet mun paras ystäväni ikinä!”
Ajattelin, että ei voi kyllä ihanampaa olla. Maailman ihanin. Siis maaailman i-ha-nin!! Taas sai siinä kuivailla silmiään.
Meillä oli muutenkin aivan ihana pitkä viikonloppu, vaikka pikkutyyppi vähän siinä perjantai -lauantai akselilla sairastelikin, mutta onneksi kovin pikana.
Koitti sitten sunnuntaiaamu ja sain siis sovitusti nukkua hiukan pidempään. Heräilin siinä aamun mittaan muutaman kerran katsoen kelloa, että kerkeisin varmasti vielä ottamaan suihkun ennen isovanhempieni luokse lähtöä. Vessassakin kävin. Uni tuli kuitenkin aina uudestaan, kunnes lopulta heräsin lopullisesti. Olin juuri nousemassa, kunnes kuulin portaista ääniä. Vetäydyin samassa salaman nopeasti takaisin peiton alle. Kohta alkoikin jo soida pienen musiikkimiehen kitara ja näin ovella kaksi hahmoa. Isommalla oli kädessään tarjoitin. Pienempi huusi makkarin ovelta:
”Hyvää Vappupäivää äidille!”
Jätti siihen paikkaan kitaransa ja lähti kuuntelemaan musaa omaan huoneeseen.. HAH!
Tilanne oli hänelle kai vähän outo, repliikitkin siinä tais vähän mennä sekaisin, joten oli siis hyvä ottaa haltuun se joka -aamuinen, turvallinen ja tuttu ratkaisu.
Tämä isompi jatkoi kuitenkin tarjottimensa kanssa sängylle asti samalla hoilaten ”tunnelmallista” Silja Linen -mainostunnaria. Mikä ihana hömppä tää mun mieheni.. 😀
(Tunnelmasta saat kiinni klikkaamalla tästä linkistä)
Tarjottimella oli kaiken kattava aamupalakokonaisuus ja kuulema jälkkärikin odotti vielä. Kaikessa rehellisyydessä mun on sanottava, että mä ajattelin sen olevan palanen tai kaksi jotain kaapista löytynyttä suklaata. Meillä oli kaapissa myös keskiviikkona leivottua mustikkapiirakkaa ja ajattelin sen olevan jopa sitä..
Pian sain houkuteltua Ludankin sängylle, kunnes musamies taas katosi. Tällä kertaa hän sanoi kuitenkin mennessään aihekohtaisen lauseen:
”Hyvää äitienpäivää!”
Ja Teemulle hän toivotti:
”Hyvää päivää, Teemu!”
Aamupalan syötyäni viittasin minulle luvattuun jälkiruokaan, sillä kahvia oli vielä jäljellä. Teemu ponkaisi hakemaan keittiöstä jotain ja tuli takaisin.. uskokaa tai älkää: Hänen ja Ludan yhdesssä, vastatehdyn raakakakun kanssa!!
Mun ilme tuntui juuri siltä, että se olis pitänyt saada ikuistetuksi.. Mä en oikeasti meinannut uskoa, että hän oli alkanut aamulla silmät vielä ristissä tekemään mulle, mun pojan kanssa raakakakkua! Luda oli innokkaana leipurina kuulema siinä iloisena häärinyt mukana. Niin ihanat!
Mä siis todella häkellyin.
Mä en vaan meinannut uskoa sitä todeksi. Hänelle oli siis kuulema osunut silmiin mun parin vuoden takaisen kakkupajan asiakkaille suunnattu kakkuresepti ja hän oli sitä siinä sitten lähtenyt noudattamaan.
Mulla meinasi oikeasti muljua silmät päästä siinä hetkessä. Se oli kaikenlisäksi Teemun ensimmäinen tekemä raakakakku koskaan. Siis aivan totaalisen suloinen ja yllättävä käänne ja taas sain todeta, että se mies on niin täynnä yllätyksiä ja sydämensä pursuilee kultaisia ajatuksia.
Jotenkin tuntui, että siinä hetkessä oli onnea monen vuoden edestä tankattuna. Ja yksi iso asia mistä mun sydän oli pakahtua oli se, että hän samalla järjesti myös Ludalle ihanan lapsuusmuiston äitienpäivästä.. Niin arvokasta.
En mä tuollaista ihanaa aamua olis osannut edes kuvitellakaan.
Päivä jatkui yhdessä isovanhempieni luona, missä mun muu perhe jo odottikin. Anoppia me oltiin juhlistettu keskiviikkona etukäteen, kun hän kauempaa tultuaan kyläili meillä.
Koko loppupäiväkin oli niin suloinen ja sääkin tarjoili ihan parastaan jatkuvalla hellesyötöllään. Toki niitä pieniä hermojen mehustushetkiäkin oli, mutta ne sellaisetkin kuuluu musta myös osaksi täydellistä päivää.
Todellisuudessahan jokainen päivä on äitienpäivä meille, jotka äitejä ollaan ja voisin muutenkin kirjoittaa äitiydestä tässä yhteydessä niin paljon enemmän. Myös sen varjopuolista kaikkine kipuineen.
Tämä teksti saa nyt kuitenkin jäädä tällaisenaan tähän. Omana kultareunaisena aikuisiän äitienpäivämuistonani.
Halein, Tiia
2 Comments
Neesi
14.5.2018 at 21:10Ihana kirjoitus ja upea mies sulla!
Tiia
14.5.2018 at 21:42Kiitos! ♥️ Ja samaa mieltä kyllä..