Älypuhelinähky

Seuraava teksti ei ole juurikaan huoliteltu ja saattaa sisältää paljonkin kirjoitusvirheitä, mutta halusin tämän nyt kuitenkin ulos ja kirjoitin tämän kovin nopeasti. Toivottavasti silti jaksat lukea, sillä ainakin musta aihe on mielenkiintoinen ja ajankohtainen.

Aloitan kuitenkin pikkasen pääaiheeni ohi, sillä onhan se minun tyylilleni uskollista, ja lisäksi onhan tämä seuraavakin aihe saatava pykäistä ulos. On kyse kuitenkin sen verran harvinaisesta hetkestä.

Nimittäin tänään kävin ihan oikealla hiihtoladulla hiihtämässä ja (uskokaa tai älkää) se oli musta niin mukavaa!

Minut tuntevat tietävät, miten olen AINA vihannut kyseistä lajia ja viime kerrasta onkin jo kulunut noin 22 vuotta.

Se tapahtui siis joskus ala-asteella.

Silloinkin muka -hiihdin, vaikka oikeasti istuin mättäällä ja hieroin lunta naamaani kavereiden kanssa, jotta maaliin tullessa näyttäisimme hiihtäneen hikihatussa. Yläasteella onnistuin lintsaamaan kaikki hiihtopäivät.

Jotakin kuitenkin loksahti mun päässäni lumen tultua tänä vuonna niin erityisen kauniisti maahan ja lainasinkin äidiltäni hiihtosetin. Tänään sitten hiihdin ihan kokonaisen latureitin (ehkä yhteensä kilsa, hahhah) tyylinä tasatyöntö, sillä sukset oli aivan liian liukkaat, joten en muuhun pystynyt, hah! Minulla oli myös päällä aivan liikaa vaatetta ja tietenkin myös pissahätä, joten nyt ensimmäinen kerta jäi vähän lyhyeksi. Seuraavaksi huollan sukset ja käyn kahdesti pissalla, ennen kuin menen.

Mutta ai että, mikä voittofiilis, että edes menin! Suosittelen!

Toinen mahtava asia, mikä tässä on kovasti ollut mielen päällä on seuraavanlainen:

Olen pohdiskellut itseäni paljon ja rehellisesti voin sanoa, että mielestäni en ole luontaisesti asioihin addiktoituvaa sorttia ja tarkoitan siis sillä lailla, ettei asiat pysyisi mulla hallinnassa jonkin asian suhteen. Mutta kyllä mä silti vaan olen nyt huomannut olevani täysin älypuhelimeen koukussa.

Tää härveli on salakavalasti kasvanut kiinni mun käteeni ja uskoakseni meitä saman heimoisia ”kädenjatkeisia” on useampikin.

Sormi siirtyy kuin automaationa lemppari applikaatioille ja huomaan, että kohta tapahtuu skrollausta ylös, alas tai sivulle.

Tai, että olen tuijotellut mitälie -lyhytvideoita Instagramissa jo vartin tajuamattani.

Mä olen valmiiksi jonkinsortin keskittymishäiriöinen ja tämä älypuhelinaika lisää sekavuutta mun päässäni melko huolella.

Tää aika jotenkin mietityttää mua paljon. Samaan aikaan, kun me taistellaan lapsen kanssa sopivasta ruutuajasta (puhumattakaan luontaisesti erityisen herkästi addiktoituvista lapsista), niin ollaankin itse aikuisina kasvatettu älypuhelin meidän käteen. Karseeta.

Tai jollakin se addiktio voi olla älypuhelimen tilalla (tai rinnalla) alkoholi, toisella pelikonsoli tai tietokonepelit, kolmannella porno, neljännellä liikunnan aikaansaama addiktoiva kieroutuma itseään piiskaavaan yliliikkumiseen (mikskäs sitä nyt kutsuttiinkaan), viidennellä rahapelit, kuudennella ruoan oksentaminen ulos .. You just name it. Eritasoisia ongelmia ja sairauksia toki listassa, mutta kaikki kehoa ja mieltä sairastuttavaa toimintaa.

Se mitä me lapselta ja nuoremmalta sukupolvelta toivotaan, niin meidän kuuluisi itse näyttää siinä esimerkkiä.

Tämän ei ole tarkoitus olla mikään paasaava ahdisteluteksti, mutta mun nyt teki mieli taas oman heräämisen kautta jakaa ajatuksiani.

Mä ainakin haluun olla itse se, joka määrää mihin mun aika kuluu, enkä tahdo, että joku addiktoi mua niin paljon, että aika vaan valuu hukkaan ja oon samalla asian orja

Siispä. Päätin eilen, että tänään illalla vaihdan mun älypuhelimen vanhaan kunnon Nokiaan. Ainakin alkuun nyt viikoksi.

Säännöt menee niin, että poistan applikaatioista kaikki muut paitsi, että ainoastaan vaimennan WhatsAppin. Oman luvan kanssa käyn ruudulta aamulla, että illalla kurkaamassa, jos joku kaipaa mua tärkeällä asialla, mutta muuten mulla on prepaid -liittymä käytössäni ja siitä mut tavoittaa vanhan Nokian tahdittamana (ei Nokiatunen tahdissa kummiskaan..ah se on niin kaamee.)

Katsotaan, kuinka paljon ongelmia tämä käytönnössä tuo tullessaan, mutta uskon, että pluslista voittaa lopulta 6-0 miinuslistan.

Mä oon siis ihan eniten koukussa Instagramiin. Mutta myös Spotifyhin, sillä kuuntelen musaa ihan koko ajan.

Ja puhelimen kameraa käytän myös ihan tosi paljon, sillä rakastan dokumentointia, että myös asioiden jakamista. Lisäksi rakastan seurata myös toisten ihmisten juttuja Instagramin kautta ja olen kova tyttö käyttämään myös kyseisen appin inboxia, missä mulla on monia keskuteluita päivän aikana.

Käytän sitä myös ihmisten kanssa, joiden yhteystiedot mulla olis tekstareitakin varten. Mä vaan yksinkertaisesti viihdyn siellä ja se appi on musta nerokas, mutta samaan aikaan myös melkoinen susi.

Ja faktaa on, että jos olen Instagramista tauolla, niin keksin puhelimella kyllä muutakin tekemistä, mihin jumittua.

So, back to the roots!

Mulla on sitäpaitsi mun ihana, tasan 10v. vanha Nokialaiseni vielä tallessakin, mikä toimii loistavasti.

Enkä mä aio alkaa boikotoimaan älypuhelinta, mutta haluan rakentaa neutraalimman suhteen kyseiseen kapineeseen ja olla esimerkkinä pojalleni, että puhelinta ei tarvitse olla kädessä joka käänteessä. Lisäksi tahdon lisää tilaa omille ajatuksilleni ja uudenlaista vapautta lennättää luontaista luovuuttani.

Aion toki palata Instagramiinkin myös, mutta kuitenkin toivottavasti ihan uudella mind setillä.

Ja olenhan mä pystynyt hienosti olemaan aikanaan kolme vuotta Facebookistakin pois, joten luulisi tämän sujuvan ihan helpostikin. Tässä vaan just se, että on tottunut tekemään yhtä ja toista puhelimen avulla, joten se tuottaa omaa problematiikkaa. Muistan sen ensifiiliksen Facebookista poistuneena, että olisin jotenkin irrallinen osa yhteiskuntaa! Mikä älytön aivovääristymä. Kuitenkin muistan myös sen, miten tuntui elämänlaatu paremmalta ilman kaikenlaista skrollausta ja onlinessa roikkumista. Halusin myös rauhoittaa kotiäitinäoloaikani ja keskittyä lapseen täysillä ja siitä syystä painoinkin aikanaan ”delete profile”. Oli siinä jotain muutakin ahdistusta silloin, mutta silloinkin huomasin ärsyyntyväni liikaa Facebookista ja se on musta hälytysmerkki jostakin.

Mutta tää on tätä, teknologia kehittyy ja ihan hyvä pysyä mukana edes jollain tasolla, mutta mä haluan, että niin kauan kun mun henki ei ole kiinni tästä ja vapaus on mun käsissäni, että saan itse kontrolloida asiaa, enkä tekeydy orjaksi älypuhelimelle. Tasapaino olis siis hyvä löytää tässäkin kohtaa.

Herääkö sulla jotain ajatusta aiheesta? Ärsyttääkö ehkä? Tai puhutteleeko muuten? Kuka on saman asian äärellä itse ja on pohtinut omaa ruutuaikaansa? Haluun kuulla teitä ja keskustella tästä! Toki hyvässä hengessä, joten olis mahtavaa, että jätät ajatuksiasi aiheesta.

Juttelin tästä myös pitkät pätkät mun Tiiamartina -Instagramin puolella ja videopätkät löydät sieltä mun profiilista otsikolla ”älypuhelinähky”.

Aion myös nyt lähiaikoina yrittää lisää rakastua siihen murtomaahiihtoon ja jos oikein innostun, niin ehkäpä hankin ihan omat välineet sitten sesongin päätteeksi, vaikka alesta! Katsotaan miten naisen käy!

 

Se ja kakki muukin selvinnee seuraavissa elämän jaksoissa, heh! Teen myös tästä älypuhelinpaastosta raporttia ja julkaisen tämän ihmiskokeen tulokset, kun tilanne alkaa olla neutralisoitunut. 😉

Ihanaa viikonloppua sulle!

Halein, Tiia

ps. Jos katsot tarkasti tätä tekstin ainoaa kuvaa niin löydät kauniin Nokialaiseni, jolla otin tänään aivan toimivan kuvan hiihtoladulla!

Niin ja jos katsot vielä tarkemmin, löydät minut vilkuttamassa iloisena aurinkolasien linssistä 😀