Niin kaunis on anteeksi

Kolmeen vuoteen mulla ei ole ollut kesälomaa kolmea vuorokautta pidempään. Olen vaan ollut sisällä ja tehnyt kakkuja. Ja lisää kakkuja. Yhtenä kesänä jopa aivan laittomat 48h putkeen. Sitä ennen olin kolme ja puoli vuotta kotiäitinä ja osan siitä ajasta yksinhuoltaja. Enkä sitä aikaa nyt välttämättä lomaksi julistaisi.

Olemme poikani isän kanssa jakaneet tämän kesäloman ajaksi hoitovastuun eri tavalla, kuin normaalisti arjessa ja tänään poika lähti viikoksi kesäloman viettoon isälleen. Mieheni lähti perjantaina aamulla ystävineen perinteiselle vaellusreissulleen ja hänen kanssa en ole pystynyt nyt olemaan online -yhteydessä kolmeen vuorokauteen. Hän on jossakin Ruotsin suunnalla, kuulumattomuusalueella eräilemässä. Hän palaa reissusta vasta sunnuntaina.

Selkeyden vuoksi kerrattakoon, että tänään kirjoittaessani on siis maanantai. Mulla alkaa hiipimään tässä mieleen ihan sellainen ajatus, että tätä voisi jopa kutsua ihan ikiomaksi kesälomaviikoksi.

Viime kerrasta, kun olin kesällä aivan yksin niin on kulunut kaikkiaan jo 9 vuotta. Oikeesti vau, miten vuodet vaan juoksee.

Olen aloittanut kyseisen lomani itkemällä. Jatkan kyllä nautiskelemalla omasta -ajastani heti, kun olen ensin pyyhkinyt nämä jo tunteja vuodattamani räät poskiltani.

Ihan siis kohta, ehkä jopa tuota pikaa. Viimeistään aamulla. Niin mä lupasin itselleni.

Tuntuu haikealta, että mieheni on niin kaukana ja ikävä tuli tietenkin jo heti hänen lähtiessä. Itku ei kuitenkaan nyt johtunut siitä. Vaikkakin veikkailen, että viimeistään  perjantaina puserran itkua, sillä on hänen syntymäpäivänsä, eikä me vietetä sitä yhdessä.

Se mikä mua on tässä itkettänyt, niin on erossa olo lapsesta ja kaikki ne tunteet, mitkä me synkassa hänen kanssa koetaan. Ihan se varhaislapsuden symbioosi on katkottu jo sata kertaa, mutta elämä ja yhdessä vietetty aika hänen kanssa on niin intensiivistä ja kokonaisvaltaista olemista, että se on vienyt meidät todella syvään yhteyteen ja sen vuoksi kaikki repäisyt, sekä pidempään erossa olo tuntuu vaikealta. Omasta lapsesta erossa oleminen on vaan yksinkertaisesti vaikeaa. Ja samalla myös erittäin ristiriitaista.

Ristiriitaista se on siksi, että yhdessä ollessa ja pitkät päivät täysillä touhutessa, sitä kaipaa välillä pieniä taukoja, jotta jaksaa taas. Pojallani on lisäksi siis harvinaiseksi luokiteltu Fragile X -syndrooma, mikä oireilee erinäisin tavoin. Lähinnä se näkyy kehitysviiveinä, erityisinä herkkyyksinä, sekä välillä voimakkaana ei -toivottuna käytöksenä.

Jokainen päivä pitää sisällään tietyn määrän hallitsematonta tunteen käsittelyä ja siitä purkautuvaa käyttäytymistä ja oireilua. Äitinä olen se valittu henkilö, jonka läsnäollessa tämä näyttäytyy.

Supervilkkaus ja muunlainen erityisentuen tarve toki esittäytyy muillekin. Hänen kanssa oleminen on erittäin kokonaisvaltaista ja 100% perään katsomista. Virikettä, lepoa ja rauhaa on oltava suhteessa yhtä paljon, jotta kuviot pysyvät kasassa.

Erossa ollessa alan tietenkin sitten kaipaamaan niitä hassuja höpötyksiä, lempeitä lauseita, suloisia haleja ja kaikkea sitä ihanaa, mitä pääsääntöisesti ilmassa usein on. Äitinä tietenkin myös aina tahtoisin olla perillä siitä, mitä pikku -tyyppi touhuilee, missä ja kenen kaikkien kanssa. Yksinkertaisesti huoli vaan saattaa nousta ihan ilman mitään syytä.

Myös se, että nyt on ollut havaittavissa suurta kehityksen ja murroksen aikaa, saa mun omat tunteet todella pintaan.

Monesta suunnasta on tullut kommenttia pojan kehittyneistä kommunikaatiotaidoista ja muutamasta muusta asiasta, mitä on tuetusti koitettu jo pidempään viedä eteenpäin. Useiden lasten kohdalla monet asiat vain tapahtuvat itsestään ja loksahtelevat paikoilleen, mutta oman lapsen kohdalla on saanut nähdä niin monien asioiden kanssa isoa työskentelyä ja vasta nyt seitsemän vuoden iässä saattaa vasta näkyä jotain sellaista, mitä yleisesti lapset jo kolmevuotiaana tekevät tai miten toimivat. Siksi joka kerta, kun jotain kehitystä huomaa hänessä tapahtuneen niin omat tunteet nousee voimakkaasti pintaan. Merkittävimpänä kehityksenä juuri tänään koen sen, kuinka kuluneen viikon aikana olen saanut huomata sitä, miten lapseni ei -toivottu käyttäytyminen vaikuttaa häneen itseensä.

Esimerkkinä: Jos hänellä on mennyt vaikka maltti jossakin tilanteessa ja siitä seuraa vaikka minuun kohdistuvaa oireilua, mikä on vaikka tavaralla päin heittämistä, potkaisemista, lyömistä tms. Niin se on alkanut harmittamaan häntä myös itseään ja hän osaa sen sanoittaa. On se harmitus jo aiemminkin näkynyt tietyllä tapaa, mutta nykyään hän osaa sen jopa hienosti sanoittaa.

Kuten kerroin, jotkut kehitysaskeleet saapuvat hitaammin, kuin normaalisiti, mutta tänään minut todella pysäytti eräs kehitysaskel, mitä edes kaikki aikuiset eivät elämänsä aikana opi.

Eilen pojalla purkautui pahamieli siitä tiedosta, että me oltaisiin viikko erossa. Siinä tunnettaan purkaessa hän itki valtoimenaan ja samalla vähän mukiloi minua, mitä nyt pienistä käsistään pystyi. Kerroin, että saa olla surullinen, mutta toista ei saa silti satuttaa. Ristiriitaisen olon huomasi siitä, että samalla hän myös pyysi mua halaamaan häntä, vaikka riuhtoikin itseään pois päin. Sanoi kaikesta huolimatta itkun seasta jokailtaiseen tapaansa:

”Rutista minut rusinaksi!”

Rutistin lujaa ja rauhoittelin ja lopulta itku tyyntyi, mutta vielä ennen nukahtamista hän kysyi:

”Ootko mun paras ystäväni ikinä, koko maailmassa?”

Ennen kuin hän ehkä edes kuuli mun vastaavan myöntävästi (niin kuin aina tätä kysymystä kysyessään) hän jo nukahti.

Aamulla syötiin aamupala parvekkeella aamuaurinkoa ihastellen ja hän oli normaalia rauhallisempi, jotenkin mietteliäs.

Myöhemmin hän sanoi mulle:

”Äiti anteeksi, en tarkoittanut sitä..”

Luulin hänen siinä hetkessä tehneen jotain luvatonta, mutta ei. Kysyin sitten, että mistä hän on pahoillaan ja hän vastasi:

”Eilen löin ja kaikkea semmoista.. Anteeksi äiti, en minä tehnyt sitä tahallaan.”

Mulla nousi vedet silmiin ja ryntäsin heti häntä halaamaan.

Sanoin, että tietenkin saa anteeksi ja en ollut siitä vihainen ja tiesin, että häntä vaan suretti.

Kehuin kuinka kauniisti oli osannut pyytää anteeksi ja imaisin itkuni, jotta en hämmentäisi häntä siinä hetkessä enempää. Mulla vieläkin pomppii sydän, kun mietin kyseistä hetkeä ja sitä pientä ihmistä, joka oli kantanut tuota asiaa sydämellään. Mä olen niin ylpeä hänestä, että hän on oppinut jotain niin kallisarvoista, kuin anteeksi pyytäminen. Ei tämä ollut siis ensimmäinen kerta, kun hänen kanssa anteeksi -asian äärellä olimme, mutta uutta tässä oli se, että hän palasi menneeseen harmitukseen ja vielä näin upeasti asiaa lähestyen. Se siis on se, mikä sai oman sydämeni muljahtelemaan, pienen miehen suuri sydän. Empatiataidot kun ei muutenkaan ole minkäänlainen itsestäänselvyys. 

Eilen tultiin mökiltä, käytiin siellä yhden yön pikavisiitillä. Kerättiin pihan mansikkapellosta isäni kanssa ämpärillinen mansikoita ja sain ne meille kotiin pakastettavaksi. Suurimman osan pakastin ja lopuista tein kakkuja. Toisen tein meille kotiin ja toinen lähti pojan mukana isän kotiin. Oltiin sovittu pojan isän vaimon kanssa kakusta jo aiemmin, mutta toteutus vaan oli odottanut vielä itseään. Nyt oli tuoretta marjaa niin paljon, että oli hyvä hetki kakulle.

Isän nykyinen vaimo on suomen ruotsalainen ja Luda kutsuukin häntä ruotsalaisittain mammaksi, hänen oman poikansa esimerkistä.

Meillä on hänen kanssa ihan kivat välit, mikä on hyvä ja helpottaa myös kovasti kommunikointia, sekä tiedonkulkua. Tänään kaikkien muiden tunteiden keskellä itkeskelin samalla myös sitä, että se toisaalta on ajatuksena hurja, että toinen nainen on pojalleni mamma, mutta toisaalta itkin kiitollisuuden kyyneleitä siitä, että näin on ja että he pitävät toisistaan niin paljon, sillä ei kaikki äitipuolet pidä bonuslapsistaan, eikä kaikki lapset todellakaan pidä äitipuolistaan. Vaikka ajoittain tunnen kipua siitä, että lapsellani on kaksi kotia ja se aiheuttaa ristiriitaisia tunteita, niin on se pojalle myös rikkauskin, hänellä on siellä hyvä olla ja hän viihtyy hyvin. On myös ehdottomasti lapsen edun mukaista pitää välit aikuisten kesken hyvinä, sillä lapsi vaistoaa kyllä jos jokin märkii ja mätii tärkeiden ihmistensä välillä.

Elämä on täynnä ristiriitaisuuksia ja erilaisia tunteita ja tässä niitä nyt on taas tänään soljunut lävitse ja ohitse oikein kunnolla. Mutta jos joku tekee hyvää, niin niistä puhuminen. Eikä ole mitään väärää tuntea negatiivisia tunteita ja niiden tuulettaminen, sekä purkaminen kuuluu osaksi elämää. Kiitos, että sain purkaa nämä ajatukset tekstiksi sinulle. Paljon kevyempi olo jatkaa tätä alkanutta lomaa.

Ihanaa lomaa kaikille kanssalomailijoille ja voimia rutistuksiin sinulle, joka siellä uurastat.

Halein, Tiia