Erikoinen elokuu

Elokuu on poikkeuksetta ollut aina uuden aikaa. Silloin aletaan hyvästelemään kesää ja valmistaudutaan taas uuteen kauteen. Aletaan pienin askelin ottamaan vastaan pimeneviä iltoja ja pikkuhiljaa lyheneviä päiviä. Toisinaan syksy on ihanan jännittävää uuden aikaa ja toisinaan siihen liittyy paljon haikeutta.

Mulla oli erikoinen olo koko elokuun ajan. Olin kesälomien touhujen, sekä kahden kodin välillä palloteltavan lapsen lähtemis- ja paluuprosessien jäljiltä niin poikki ja väsynyt, että kaikki asiat itketti elokuun puoliväliin asti. Kesä oli kyllä ihana ja tehtiin paljon kaikkea, mutta oli se just kaikkineen melko uuvuttavakin.

Toiseksi uskon, että mulla alkoi purkautua jälkikäteen stressi kaikesta siitä, mitä alkuvuoden muutto ja asunnon etsiminen valvottujen öiden kanssa piti sisällään.

Erityisesti siksi se on nostanut päätään, koska täällä uudessa kodissa ilmeni myös makuuhuoneen yhteydessä olevan märkätilan kanssa ongelmia. Vanha putki oli vuotanut jo ties kuinka pitkään väärästä kohtaa. Onneksi nyt tässä asiaa pyöritellessä ei mitään pahempaa kuitenkaan ole ilmennyt ja asiasta ilmeisesti selvitään kohtuullisen pienin toimenpitein.

Rasittavinta musta tällaisissa tilanteissa on se, että koska minä olen päivisin usein paikalla, niin olen se, joka raportoi asioista joka suuntaan. Työmiehille, taloyhtiölle ja vuokranantajalle ja sitten jokaisella on oma näkemyksensä ja sitä täytyy sitten siinä pyöritellä ja pohtia riesaksi asti. Vaikka kaikki on mukavia noin muuten, mutta kun aihe on mälsä niin jokaista osapuolta harmittaa ja se sitten välittyy.

Olen kaavaillut, että iskisin vessan lattialle fläppitaulun, johon kirjoittaisin kaiken mitä itse aiheesta tiedän ja ajattelen ja siitä voisi sitten jokainen asian osainen käydä kurkkaamassa faktat. Huomaan saavani henkistä ihottumaa kaikista keskusteluista liittyen märkätiloihin, talon rakenteisiin ja muihin toimepidekeskusteluihin. Mulla tuli tietynlainen mittaristo täyteen edellisen kodin yhteydessä ilmenneistä ongelmista. Toki se kaikki on ollut silmiä avaavaa sitä kohtaan, että miten paljon on hommaa ja vastuuta asunnon omistajalla ja etenkin, jos siihen liittyy taloyhtiö tai vaikka perikunta. Eli se hyvä näissä käänteissä on ollut, että me ollaan vuokralaisina saatu paljon esimakua siitä, mitä tulee ottaa huomioon mahdollisesti ostaessa tai rakentaessa joskus ihan omaa kotia. Rikastuttavaa siis tämäkin, vaikka kaipaisikin ihan sellaista ongelmatonta asumista nyt tähän väliin. Onneksi ei mitään suurempaa nyt, mutta tämä siis pohjustuksena sille, että en ole todellakaan vielä näköjään palautunut edellisestä ruljanssista, kuin nyt tämäkin pieni asia tuntuu niin isolta ja trikkeröi minussa ahdistusta edellistä tilanetta kohtaan.

En yhtään muista, että kerroinko edellisessä kirjoituksessa ollenkaan kaikesta siitä ruljanssista, mitä muutto piti sisällään, mutta yksi isoin asia itse muuton lisäksi on ollut aivan järjetön määrä pyykkäystä. KAIKKI on pitänyt pestä kuudessa kympissä 2-3 kertaa ja se kaikki pitää sisällään siis kaikki tekstiilit, mitä vaan kuvitella saattaa. Hankalimpia on tietenkin ollut herkät materiaalit ja sellaiset, mitä ei kuuluisi pestä. Paljon on lentänyt roskiin ja kierrätykseenkin, mutta aika -ajoin edelleen nousee se vanhan talon haju ja se aiheuttaa mulla sekä fyysistä, että psyykkistä pahaa oloa ja pääsääntöisesti hajusta muistuttava asia on saanut luvan lentää roskikseen, jos vaan on ollut mahdollista.

Äidin sydän

Mä oon taas kerran huomannut olevani todella herkkä muutoksille ja että palautuminen vie nykyään niin paljon pidempään. Mutta sitä kautta mä ymmärrän myös omaa erityisherkkää lastakin entistä paremmin. Mikä on tietysti hyvä, mutta lisää omaa tuskaani, sillä kannan myös hänen tuskaa monesta muutoksesta ja asiasta.

Mun sydämelle nousi kesän aikana myös kaikenlaista muuta möykkyä. Esimerkiksi siitä, että oman kehitysvammaisen lapsen kehityksen taso näyttäytyy nyt koko ajan suurenevana kuiluna toisiin samanikäisiin lapsiin peilattuna. Nyt ensimmäistä kertaa olen havahtunut siihen, mitä muut kahdeksan vuotiaat jo tekevät ja millaisia ajatuksia he pyörittelevät. Kahdeksan vuotias alkaa jo olemaan isompi lapsi. Ja koska minun lapsesta ei huomaa kehitysvammaisuutta päälle päin ja hän on muutenkin myös monissa asioissa vain lievästi vammainen, niin sekin on vaikea paikka, sillä hän keikkuu monessa kohtaa tietyllä rajalla, mikä saa myös kokemaan kaikenlaista ristiriitaisuutta. Ihmiset kommentoi entistä herkemmin lasta ja se sattuu, vaikka koittaakin olla välittämättä ja usein onnistunkin. Silti. Vaikka koenkin, että oon monessa asiassa ja tilanteessa vahva, niin en mä ole kiveä. Enkä haluakaan. Moni ei vaan ymmärrä erilaisuutta. Ja vaikka ymmärtääkin, niin välillä myös väsähdän selittämään asioita. Se joka tietää mistä puhun, niin ymmärtää varmasti enempää asiaa kuvailemattakin.

Yksi iso kela tähän ikäasiaan liittyen on ollut myös se, että lapsella ei ole leikkikavereita. Tajusin myös, ettei hän ole saanut aikoihin yhtäkään synttärikutsua. Vaikka ei niitä ikinä ole sadellutkaan, mutta nyt kun hän jo ymmärtää asioiden päälle ihan uudella tasolla, niin se surettaa vaan isosti aika-ajoin, että hän jää tietynlaisista lasten jutuista ulkopuoliseksi. Tiedän, että tämä sama asia on monen kehitysvammaisen vanhemman murheena. Ja siis tiedän ikäväkseni kyllä muitakin eri elämäntilanteissa olevia lapsia, joilla ei ole yhden yhtä kaveria ja se on vaan ihan sydäntä raastavaa, eikä sitä varmasti tule sellainen edes ajatelluksi jonka lapsella on paljon kavereita tai iso sisarusparvi. Ja mitä sisaruksiin tulee, niin ei sekään ole ihan yksioikoinen asia, että niitä kaikilla olisi. Oma ollut kelansa sekin.

Tunteiden kanavointia

Ensimmäistä kertaa olen vasta nyt tuntenut tietynlaista surua ja huolta. Tasan 6 vuotta diagnoosin jälkeen. Tottakai on ollut vaikeita jaksoja ennenkin ja erilaista surun, sekä huolen tunnetta mulla on ollut aiemminkin. Mutta tämä tunne on ollut uudenlaista ja uskon, että sekään ei mene pois, kuin vaan itkemällä ja tunnetta tarpeeksi kokemalla, silloin kuin se tunne on tullakseen. Hyväksymällä tietyt seikat voi kääntää sivua eteenpäin. En tarkoita, että tunteet tarvitsisi saada katoamaan tai kuopata jonnekin syvälle. Ei. Uskon, että kun ne hyväksyy osaksi elämää, niin niiden kanssa on helpompi jatkaa eteenpäin. Kun tunteet loksahtelee omille, niille annetuille paikoilleen paremmin, ne löytävät tasapainon muiden tunteiden kanssa. Jotain sen suuntaista mä ainakin ajattelen.

Omana haasteenani on myös se, että mä elän niin täysillä omaa, että pojan tunnemaailmaa. Kun mulla on vaikeaa, niin on hänelläkin haastavampaa ja kun hänellä on vaikeampi jakso, niin on silloin minullakin. Siitä tässäkin on ollut paljon kyse.

Mä rakastan mun lasta niin valtavan paljon ja me ollaan ihan tosi tiiviisti eletty tämä koko vajaa 9 vuotta, että siksi kaikki tunteet laidasta laitaan on niin älyttömän voimakkaita ja syviä. Kaikkine sävyineen.

Ja ei näissä tilanteissa juuri auta kenenkään sanat, että:

”Älä turhia mitään huoli, kaikki tulee menemään upeasti!”

Se on jotain, minkä mä tiedänkin. Niinhän se onkin! Silti mä olen ainakin sellainen, että mun on saatava käydä kaikki tunteet lävitse. En usko tunteiden torjuntaan tai siihen ajatusmaailmaan, että vain ajattelemalla kepeitä ja positiivisia ajatuksia jokin tummempi tunne katoaisi tai lakkaisi olemasta. Mä en ainakaan osaa, enkä haluakaan osata painaa villaisella. Mulle on tärkeä saada tuntea kaikkia tunteita. Uskon, että tunteiden piilottelu estää meitä etenemästä, sillä usein käsittelemättömät asiat jää vain myökyiksi kytemään. Joskus ne purkaa ulos kuitenkin, tavalla tai toisella.

En siis usko tippaakaan asioiden ”villaisella painamiseen” tai ainakaan se ei ole ikinä toiminut mun kohdallani. 

Tää kirjoittaminen on myös sellainen yks tapa puhdistaa mieltä. Sanoittaa möykky ja lähettää tuulen mukana eteenpäin.

Meidän perhe <3 arki

Ja tässähän kävi niin, että kun annoin kaikkien vaikeimpienkin tunteiden tulvia musta ulos, niin mä huomasin, että oon taas ollut paljon kevyempää seuraa ja mulla on ollut myös paljon helpompaa äitinäkin. Kun arki vihdoin alkoi rullaamaan pahimman väsymyksen jälkeen, niin elokuun kaksi viimeistä viikkoa sujuikin paremmin, kuin ehkä ikinä ennen. Arkiuniryrmit on myös taas otettu haltuun ja se vasta ihmeitä on tehnytkin! Hyvillä ja oikein sijoituteuilla unitunneilla on niin valtava merkitys!

Mieletön ihme tapahtui myös meidän perhedynamiikassa. Tarkoitan siis kolmisin vietetyn ajan kanssa. Kaikki me kolme on oltu viimeiset viikot paljon rauhallisempia ja yhdessä on sujunut jopa reissun teko, mikä usein on melkoista säätöä. Ja tietenkin kaikki, niin kuin tämäkin menee aina kausittain. Kaikille meille tulee kausia. Lapsille, kuin aikuisillekin. Nyt on kuitenkin täysillä nautittu tästä. Me sydän arki.

Vuorovaikutuksen voima

Kun mä aloin kriiseillä näiden mun viime viikkoisten tekstieni kanssa, niin samaan kohtaan kyselin mun Instagramin puolella minua siellä seuraavien ajatuksia liittyen blogiini ja että mitä täällä tahdotaan lukea. Sain mykistyttävän monta viestiä ja vastausta, sekä lisäksi lähes parisataa kyselyyni vastannutta kertoi, että todellakin haluaa lukea myös niitä syvempiä, elämän makuisia tekstejä. Ja huojentavaa siis niin, sillä todellisuudessa en edes osaisi rajata sisältöäni vain ja ainoastaan ruokakuviin ja resepteihin. Mulla on vaan jokin syvä palo jakaa isommin elettyä elämää.

Musta yks suurimpia vääristyneitä luuloja, mitä ihmisellä on päässään on se, että vain hän yksin kokisi jotain tunnetta tai vain hänen elämässään tapahtuu asioita tai vaihtoehtoisesti jää tapahtumatta. Totuus on se, että meitä elää tällä pallolla niin monta ihmistä, mieltä ja sielua, että kukaan ei ole ajatuksineen ja tuntemuksineen täysin yksin. Se miksi niin kuitenkin usein luullaan, niin on se, että ihmiset eivät uskalla jakaa sitä, mitä käyvät lävitse. Ja onhan se pelottavaa. Mustakin välillä. Tosi pelottavaa. Koska siinä asettaa itsensä herkille ja haavoittuvaiseksi. Mutta sillä on kääntöpuolensa, kuten kaikella. Kun uskaltaa, niin saa. Minäkin saan tästä niin paljon ja lisäksi kaiken palautteen luettuena, joku muukin aivan taatuisti saa. Haluan siis ihan erityisen paljon kiittää just sua, joka jätit mulle viestin tai palautteen ja kannustit jatkamaan avoimella linjalla. Kiitos!

Mistä mahtavana aasinsiltana pääsenkin siihen, että mulla on ollut tää blogi lukossa nyt koko tämän kesän. Tasan kolme kuukautta.

En vaan kertakaikkiaan päässyt kirjautumaan sisään ja sain vaan vastaan ihmeellistä error -koodia. Sitten mun mies toissa viikolla kirjautui sisään ja hänellä ei ollut asian kanssa mitään ongelmaa. Kuinka tyhmältä tuntuikaan, sillä se ei vaan ollut mahdollista mun omalta koneeltani, enkä tajunnut edes kokeilla muualta. Oli miten oli, niin nyt tämä on taas auki!

Huomaan, että on ollut kyllä ikävä mun blogia.

Ja se, mikä musta oli aivan hämmentävän ihana huomata mun blogin kävijäanalyysia vilkaistessa, että läpi kesän, joka viikko päivittäin joku oli käynyt lukemassa mun pienen pientä blogiani! Kuukauden sisällä satoja erillisiä ihmisiä on käynyt kuikkimassa.

Mä olin varma, että kukaan ei edes muista tämän olemassa oloa.. mutta ei! Täällä sitä on selkeästi jotkut ainakin kaipaillut..itkettävän ihanaa. Kiitos!<3

Kohta tämä pitkä teksti päättyy, ei hätää..

Sitä ennen sanottakoon, että kaiken mahdollisen tunteiden paljouden keskellä mä koen tosi suurta onnellisuutta ja iloa mun elämässäni ja oon aivan sama Tiia, kun aina ennenkin, vaikka mussa aika-ajoin virtaa lävitse myös niitä toisen laidan tunteita.

Mä iloitsen ja kiitän jokaisesta päivästä ja rakastan elämää ja sitä kaikkea, mitä mun elämääni on annettu. Nautin päivittäin asioista ympärilläni ja kiitän mun rakkaista ihmisistä. Etenkin mun ihanasta pojasta ja miehestä. Ei ole siis mitään hätää. Elämässä on vaan erilaisia kausia ja sisältää erilaista tunnesoljuntaa.

Mulla on muuten edelleen mukana mun pitkäaikainen ja ihana yhteistyökumppanini Foodin ja tulen jatkossakin jakamaan reseptejä, sekä tänne, että heidän blogiinsa. Miksi yhteistyö heidän kanssa vaan jatkuu ja jatkuu, niin siksi, että mä en osaa, enkä halua sepitellä jostain tuotteesta jotain, mihin en oikeasti usko, mutta joka ikisestä heidän tuotteestaan mistä mä koskaan puhun, niin mun on niin helppo kertoa, sillä mun oma kokemus heidän tuotteista on poikkeuksetta hyvä. Jo viiden vuoden kokemuksella. Foodinin raaka-aineet ja lisäravinteet on jo niin luonnollinen osa mun arkiruokailua.

Tästä pääsetkin ihan uusimpaan reseptiin, missä kirjoittelen mun lempparismoothien sisällöstä resepteineen. Se erittäin vihreä ja se on myös toteutettu yhteistyössä Foodin kanssa.

Ihanaa syyskauden alkua jokaiselle!

Halein, Tiia

2 Comments

  • Reply
    Teemu
    26.8.2019 at 21:27

    Mää haluun että kirjotat lisää!!!

  • Reply
    Tiia
    28.8.2019 at 13:09

    Hah! Okei sitte! <3 Mä kun oon aina muutenkin ajatellut, että jos edes yksi lukee, se riittää!😘

  • Vastaa käyttäjälle Tiia Cancel Reply